Aamulypsyyy

Sen harvan kerran, kun saisi nukkua, silmät rävähtävät auki. Haparoin vieressä olevan lipaston nurkalta kännykän ja totean kellon olevan vasta 4.45. Tajuan, että yön aikana otsaani muodostunut kupla pakottaa minut raahautumaan vessaan. Silmät ristissä siinä istun ja helpotan sitä otsan kuplaani, kun perheen Yorkkipentu Fifi-neiti tapittaa minua silmiin vessan kynnyksen toisella puolella. Hymyilen sille unisena. Mutta hymyni vääntyy väsyneeseen irvistykseen, kun tajuan koiraneidin laskettavan oman aamupissansa siihen käytävän matolle tyynenrauhallisesti aivan siinä nenäni edessä. En jaksa edes torua, vaan tyydyn vain pöntöltä noustuani painamaan sitä lätäkköä paperilla. Pieni turhautuminen meinaa hiipiä vielä uinuviin aivoihini. Mutta torppaan tunteen ajatuksella – Onneksi pieni koira, pieni pissi.

Zombiena laahustan takaisin sänkyyn. Ihanaa! Saan vielä nukkua. Kömmin peiton alle ja hykertelen tyytyväisenä. Isäntä on lomalla peräti viikon. En havahtuisi hänen aamuherätykseensä, mikä piippaisi kännykässä kohta tai kuulisi hänen vessakäyntejään tai aamukahvinlaittoaan ja tilan puolitoistavuotias pikku-isäntäkin nukkuisi, kun ei aistisi isänsä lähtevän aamulypsylle. Siis ikäänkuin minäkin voisin kuvitella olevani lomalla. Mikä ajatus!

Hengittelen syvään ja odotan vaipuvani unen mukavaan nirvanaan. Uni – miks’ ei se jo tuu! Tajuan olevani täysin hereillä, silmät kuin teelautaset. Alan kuunnella ääniä. Isäntä kuorsata jyrisee vieressä. Se tärinä, jyrinä ja korina tunkeutuu korvista pääni sisään kuin katupora. Huoneen toiselta seinustalta pinnasängystä kuuluu tasainen tuhina. Hymyilen, kun tuhinan lomassa kuuluu myös pörähdys vaipassa – isänsä poika. Yritän jälleen rauhoittaa ajatuksiani ja hypätä uudestaan Nukku-Masan maahan. Voe luoja! Miks’ ihmeessä tuo seinäkellokin tikittää niin äänekkäästi! Tämä ei ole todellista! Tunnen itseni väsyneeksi, mutta en saa nukuttua, vaikka juuri nyt siihen olisi ainutlaatuisen oiva tilaisuus. No… ehkä tässä tarjoutuisi minulle sitä kuuluisaa omaa aikaa – laatuaikaa itselle. En voi olla irvistämättä tuolle ajatukselle – nimenomaan irvistämättä – hymyyn ei suupielet jaksa kääntyä.

Vääntäydyn ylös sängystä. Vetäisen villasukat jalkaan ajatellen hetken äitiäni, joka on pitänyt minut villasukissa ja hiivin keittiöön (tai tuvaksihan sitä täällä kutsutaan) laittamaan “kahavia”. Viime kauden Putous-hahmon Kikka Vaaran hokema voisi olla myös omani. Tosin usein livahtaa kahvin kanssa suuhun myös muutama pala suklaata, mikä alkaa uhkaavasti näkyä vuosirenkaina vyötäröllä.

Eipä olisi tyttö tiennyt vielä kolme vuotta sitten, että tänä kyseisenä aamuna istun maalaistalon tuvassa, maajussin puolisona, emäntänä. (Voe luoja, että vierastan tuota sanaa.) Minä, joka pienenä tyttönä lapsuuskesinä enoni luona vieraillessa pelkäsin lehmiä. Muistan sen vieläkin kuin eilisen päivän, miten aikoinaan menin navetan ylisille huussiin kävellen selkä seinää vasten tiukasti tuijottaen, ettei vaan ne isot sarvipäät pääsisi parresta irti ja hyökkäisi kimppuuni. Ja nyt – olen maitotilallisen puolisona! Taas äitini ääni tunkeutuu tajuntaani: “Sitä sannoo ei sanota, jonka kannoilla ei ajeta”. Tätäkö se tuo äitini usein viljelemä sananlaskukin tarkoitti. Huokaisen ja irvistän taas.
Tässä elämäntarinassa maajussi sai tosin morsiamensa ilman tv-ohjelmaa. Mutta se on oma tarinansa. Havahdun keittiössä omista ajatuksistani. Pinnasänky on alkanut puhua ja kikatella. Se siitä omasta ajasta.

Jätä kommentti

*