Elämä maallemuuttaneena emäntänä – orpo piru helevetissä

 

Onpa tovi jos toinenkin vierähtänyt edellisestä bloggauksestani. Olen siis karvaasti joutunut jo pettämään “lupaukseni” kirjoittaa viikottain tänne blogia jo heti alkumetreillä. Karvaasti olen toki saanut kokea myös tosiksi monta muutakin elämänrealiteettia näinä muutamana viime viikkoina. Elämä ja elo on ollut taas varsin raadollista maajussin puolisona. Tämän eletyn elämän kautta saamani kokemuksen myötä en lainkaan ihmettele, miksi nykypäivän maajussit ovat vailla kumppania; miksi sitä morsianta on jo vuosikausia etsitty maajusseille jo ihan TV-formaatin välityksellä. Aika usein silloinkin tuloksetta tai ainakin moni alkanut suhde on päätynyt varsin pian eroon. Voisi sanoa, että minäkin olen tässä elämäntilanteessani viisastunut paljon. Toisinaan vain olen ajatellut sitä, että viisastuinkohan kuitenkin liian myöhään.

Missä on se vanhojen Suomi-filmien romantiikka – kuuluisa maalaisromantiikka: aurinkoiset kesäpäivät, ruohonkorsi suussa käyskentelevät nahkasaappaiset isäntämiehet, kirkkaat romanttiset kesäyöt koivujen katveessa haitarin soidessa, kukkamekkoiset ehtoiset emännät, kuumat kiihkeät syleilyt töiden lomassa, lemmenhetki heinäladossa? Voinen kuulkaa kertoa, että nuo edellä luettelemani asiat kuuluvat todellakin niihin musta-valkoisiin Suomi-filmeihin, jossa hevoset vielä toimittivat traktorien virkaa. Aikaan, jolloin elettiin enemmän lähinnä omavaraisesti talonpoikaiselämää, jolloin elannon todellakin sai maalta, eikä eletty EU:n armoilla. Ei ole renkejä ja piikalikkoja tekemässä apuna töitä ruoalla ja pienellä palkalla. Ei tunneta talkoohenkeä. Ei ole enää niitä naapurin isäntiä, jotka kimpassa tekisivät tiettyjä tilan töitä toisiaan näin autellen. Tilat ovat lopettaneet, väki vanhentunut, kylät autioituneet – lähes kuolleet. Vanhemman polven poistuttua keskuudestamme ajasta iäisyyteen ovat kuolleet myös kylätoimikuntien toiminta ja yhteisöllisyys.

Isäntä tekee kaiken työn lähes yksin. Joskus hätä-avuksi saadaan hälytettyä isännän tytärtä, jos hän vain omilta töiltään ehtii. Joskus on isännän pakko nöyrtyä ja pyytää naapurista apua, kun on yksinkertaisesti tilanteita, että tarvitaan toista käsiparia ja miesvoimaa. Mutta nämä niin kutsutut pakkotilanteet tulevat kysymykseen vain ja ainoastaan yleensä silloin, kun kalustoa hajoaa aivan kriittisellä hetkellä. Ja sekin vain emännän taholta tulevan pienen painostuksen alla. Jostain syystä ilmeisesti suomalaiset miehet yleensä toimivat semmoisella menttaliteetillä, että “Ei tartte auttaa”.  Avun pyytäminen on vaikeaa ja pyyteetöntä apua ei tunneta.

Kun se yksi mies on yhtäaikaa renki, piika ja isäntä, ei sitä juurikaan kesäaikaan näe. Tätä elämänrallia kestää noin huhti-toukokuun vaihteesta aina tuonne lokakuun loppupuolelle asti kulloisenkin vuoden sää- ja kasvuolosuhteista riippuen, sillä vuodet eivät ole veljeksiä. Mutta päivien kulku menee jotakuinkin samaa rataa (mitä parisuhteeseen tulee) näin yksinäisen emäntäihmisen näkövinkkelistä katsottuna. Ehkä kohtaamme hetken aamupalalla, jolloin silloinkin huomion vie talon 1v 7kk -pikku-isäntä. Seuraava hetkellinen kohtaaminen tapahtuu ehkä ruoalla, mikä sekin pitää koettaa ajoittaa isännän peltotöiden mukaan lähes ajatuksia lukemalla ja omaamalla miltei meedion kykyjä. Ruokailu tapahtuu joko hiljaisuudessa isännän ollessa jo ajatuksissaan töissä tai jälleen pienen isännän pöytäshowta seuratessa. Kun isäntä on vetäissyt pötsinsä täyteen ruokaa, hän onkin sitten semmoisessa unenomaisessa väsymysnirvanassa, ettei sittenkään juuri älyllistä keskustelua synny. Mies poistuu iltanavettaan ja minä jään keuhkoamaan voimakastahtoisen pienen miehen kanssa. Usein kyllä vietämme juniorin kanssa paljon aikaa ulkona, koska hänestä on näköjään varttumassa samanlainen ulkoilmaeläjä kuin isästäänkin. Tällöin

Näissä tunnelmissa.

saatamme käydä useasti myös piipahtamassa navetassakin “isin hommia” seuraamassa. Joten saatan nähdä maajussi-puolisostani lehmien välissä pyllistelevän peräpään tai käytävällä viipottaessa niskavillat. Ehkä olen yrittänyt joskus jonkun sanankin vaihtaa. Mutta suotta siinä juuri olen huuliani liikutellut, kun radio-pelttoorit ovat tukevasti korvilla.  Seuraava kunnollinen kohtaaminen tapahtuu ehkä hikisen päivän jälkeen saunan lauteilla. Tällöinkin vaihtoehtoja on yleensä kaksi: joko kuulen selonteon sarvipäiden kanssa käydyistä taisteluista, vuotavasta juomakupista tai jostakin temppuilevasta koneesta. Toinen vaihtoehto on, että rakas maajussini tuijottaa tyhjyyteen väsyneenä näyttäen siltä kuin nukkuisi silmät auki. Ei siis romanttista, herkkää hetkeä. Saunan jälkeen päädymme mitä tavallisimmin katsomaan telkkaria. Toinen vain yleensä katsoo sitä silmäluomien läpi. Voinette arvailla kumpi? Hirvittävän työn saan tehdä, että saan tuon raskaantyönraatajan virkoamaan sohvalla eloon ja siirtymään sänkyyn. Voisikin luulla, että kun mies on joutunut nousemaan jalkeille ja yleensä käynyt siinä välissä “iltatarkin” navetassakin, että jaettaisiin edes pieni hereilläolon -hetki ennen Nukku-Masan tuloa. Mutta – mieheni on suorastaan ilmiö! Kuorsaus kuuluu ennenkuin pää ehtii kunnolla tyynyä tavoittaa. Ja voi sitä metelin määrää! Siinä se mies makkoo vieressä ja kuorsoo niin ,että talon perustuksetkin tärisee ja minä valvon. Kyllä sitä monesti on tuntenut olevansa kaikinpuolin kuin “orpo piru helevetissä”.

Tänä kesänä tulee siis kolme vuotta siitä, kun kävin ensimmäisen kerran visiitillä tällä tilalla. Siinä ajassa on menty kihloihin, saatu yhteinen lapsi, menty vihille ja jouduttu saattamaan haudanlepoon myös molemmat appivanhempani. Haasteita elämäämme antavat myös minun lapseni, jotka ovat omallaan tavallaan erityisiä sekä meidän molempien terveys. Jos ajatellaan, että jo kahden erillisen 4-kymppisen ihmisen elämien yhteensovittaminen saman katon alle ja eläminen uusioperheenä, on riittävän haasteellista. Saati sitten se, kun tullaan eri kulttuureista. Ei ole pikku juttu, kun 40 vuotta eloa kaupunkilaisena pakataan muuttokuormaan ja siirretään maalle. Kaikki eletty elämä jää noin 90 kilometrin päähän; perhe, sisarukset, vanhemmat, ystävät, työ, koti, naapurit, tutut paikat ja tottumukset – aivan kaikki. On välillä edelleen aika juureton olo.

Eikä minun olotilaani helpota yhtään se, että kuljen kylällä oikeastaan vain “Tuunaisen emäntänä”, jonkun puolisona. Minulla ei ole täällä oikeastaan minuutta. Olen vain jonkun emäntä ja pienen isännänalun äiti. Kukaan ei tunne minua täällä oikeastaan minuna. Kylällä mieheni kanssa liikkuessani tuntuukin, että kaikki tuntee apinan. Mutta apina ei tunne ketään. Ja sillä apinalla tarkoitan itseäni. Ennen tänne muuttoani olin muutakin kuin jonkun emäntä tai äiti. Minulla oli ympärilläni ihmisiä, joille merkitsin jotain ja jotka olivat minulle todella paljon. Minulla oli elämässä lähellä ystäviä, joille minä olin jotain minuna. Nykyään saattaa mennä viikkokin, etten näe ketään muita kuin “vanhan” ja nuoren isännän. Joten saattaa olla ihan huippujuttu, jos pääsen käymään yksin kirkolla noin kymmenen kilometrin päässä ja saan heittää hirtehistä tai joskus aika mustaakin huumoria kaupan kassalla. Täytyy sanoa, että on luojalle kiitos, että hän antoi eteeni viime syksynä yhden ihmisen, joka alkoi kiskoa minua mukaan yhdistystoimintaan ja pikkasen edes ihmisten ilmoille. Mutta siitäkin huolimatta koen, etten ole vielä juurtunut tänne. Voinen jotenkin samaistua Maahanmuuttajiin. Heillekin on tosin järjestetty kotouttamis- ja kaikenmaailman sopeuttamisohjelmia. Mutta meille maallemuuttaneille emännille ei ole olemassa kaiketi semmoista tukiohjelmaa.

Kommentit

  • Puumies

    Nyt Tuula kirjoitit kirjoitit painavanpaa ja tärkeämpää asiaa kuin ehkä itsekään arvasit. Osaat ajatella laajasti ja osaat näköjään myös kirjoittaa,älä vaan missään nimessä lopeta sitä. Nämä asiat koskettavat hyvin suurta osaa väestöstä täällä maalla.
    Sanotaan että toinen ihminen ei saisi yrittää muuttaa toisen ihmisen luonnetta ja olemusta, mutta miehenä voisin antaa sinulle pienen luvan tehdä sen kun vain löydät sopivan rakosen ja uskon että tiedät milloin sellainen on.
    Hyvin vähän on asioita jotka pysyvät vakioina, toivon muutosten olevan inhimillisempiä viimeaikoihin verrattuna ,uskoa huomiseen maaseudun väki.

  • Annikkainen

    Tuula Tupukkainen! En ihan osaa muotoilla mitä sanoisin, mutta kiitos, että jaoit ajatuksesi. Aikuisena ystävien saaminen on todellista onnenkauppaa. Maajussin puolisona ei tiedä toivoisiko sadetta vai poutaa, nurmen kasvavan ja jurovan. Jos tekee päätehakkuun hellittää joku rahahuoli ja tilalle saa tuhansia puuvauvoja istutettavaksi ja vuosiksi vahdittaviksi. Hirvenliha on ihanaa, mutta se hankitaan yhteisten viikonloppujen kustannuksella. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä ja kahvit kannattaa joskus viedä pellonlaitaan, niin saattaa kokea vähän romantiikkaakin. Iloa päivääsi!

  • Takakonttipöljä

    Tuet ja tulonsiirrot laiskistavat ihmiset, kun näköjään romantiikkakin loppuu.

    Maajussillakin menee kaikki aika anomusten tekoon ja loput ajasta tuista murehtimiseen ja valittamiseen. Vaikka vastaavilla tuilla kaupunkilaisperhe olisi hyvätuloinen, matkustelisi ja nauttisi illallisia kaupunkinsa ravintoloissa.

    Leppävirran amerikkalaiselle karjan kasvattajalle ei kuulemma 150 000 €/vuosi (nettona) riitä, vaan tulisi saada lisää??

  • seija sanaleikkimökistään

    Terveiset miehellesi, jonka osa vaikuttaa blogisi perusteella tosi rankalta.
    Todella yritteliäs ja ahkera mies sinulla, olet onnennainen.
    Jaksamista ja iloa elämään teille molemmille!

  • Vanhaisäntä

    Tuula on todella lahjakas kirjoittaja, tälläistä elämä on.

Jätä kommentti

*