Elämän pysäytys

Huomenna 6.3. tulee kuluneeksi kaksi viikkoa siitä, kun tapahtui jotain sellaista, mikä totaalisesti pysäytti ja pisti miettimään elämää – siihen asti elettyä ja sitä, mitä kenties jäljellä vielä olisi. En olisi tuona aamuna pienessä mielessänikään osannut kuvitella, että samaisena päivänä minut kiikutetaan rintakipujen ja kovien rytmihäiriöiden takia KYSaan. Ja kun tällä hetkellä  tuota tapahtumaa miettii, se tuntuu jo kaukaiselta unennäöltä. Mutta herkästi laukkaanlähtevä rytmi ja aamuisin napattava pitkävaikutteinen beetasalpaaja muistuttavat minua asian todenperäisyydestä.

Olin tuona aamuna erityisen hyväntuulinen ja energinen, kuten tunsin olleeni koko sillä viikolla. Imuroin pikkumiehen kanssa alakerran, mitä edelsi sitä ennen lelujen noukkiminen lattioilta, kun ne olivat jotensakin taas levittäytyneet tasaiseksi matoksi ympäri huushollia. Maltillisesti ja hyväntuulisena jaksoin touhuta, vaikka pieni mies olikin kovin touhukkaana matkassa koko ajan hokien, että: “Tuukka auttaa äitiä”. Joskin välillä tuosta auttamisesta oli varmaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Ruokaa laitettiin ja syötiin pienen miehen kanssa isiä odotellen kotiin Valtralta kaupungista. Isäntä kotiutui ja hänkin huomasi hyväntuulisuuteni ja sen, että olimme ahkeroineet kotosalla. Kaikki tuntui pitkästä aikaa hyvältä, eikä tahtia haitannut, että olin herännyt edeltävänä yönä 01.45 sen jälkeen ummistamatta laisinkaan silmiäni. Jostain syystä noita unettomia, osin valvottuja öitä oli takana jo kuukauden verran – kiitos ilmeisesti Fibromyalgian. Päiväkahvit hörpättyämme lähdettiin koko perheen voimin koeajamaan isäntien uutuuttaan kiiltelevää palvelijaa. Kylätietä siinä ajeltiin kolmisin suuntaan jos toiseen ja ihmettelimme kilvan ohjaamon vimpaimia. Takaisin pihaan tultua isännyys jäi vielä tutkailemaan uutta “hevostaan” ja me menimme pikkumiehen kanssa sisälle. Siinä oltiin riisuttu päältä ja käpsehitty verkalleen jotakin pientä, kun se sitten iski keskellä keittiötä.

Tajusin heti, että nyt ei ole asiat kohillaan. Valtavat ryrmihäiriöt ja rintakipu löi voimalla tuntuen koko vartalon läpi. Tartuin samantien kännykkään ja soitin miehelle, että nyt ei ole kaikki hyvin. En oikein muista, mutta sohvalle olin kuitenkin mennyt pitkäkseni, kun mieheni tuli sisään. Sydän takoi niin hurjaa tahtia, että tuntui kuin sen pumppaaminen olisi näkynyt paitojen läpi päällepäin, kuin se tulisi ulos rinnasta. Samalla kova rintakipu puristi rintaa, että teki mieli repiä vaatteita pois sydämen kohdalta, kuin nekin olisivat puristaneet. Kipu tuntui myös vasemmassa käsivarressa. Muistan huutaneeni kivun takia. En saanut kunnolla henkeä. Minun korvani tuntuivat puhkeavan. Mutta siltikin sopersin isännän ehdottaessa ambulanssia, että mitä jos vaan soittaisit omaan terveyskeskukseen ja kysyisit neuvoja. Mieheni oli hakenut verenpainemittarin. Mutta lukemat olivat niin hurjia, ettei se suostunut niitä alkuun edes käsivarestani lukemaan. Toisella mittauksella se sitten suostui näyttämään: verenpainelukemia en enää muista, mutta pumppu takoi 188 lyöntiä minuutissa. Ei ihme, että se tuntui pyrkivän ulos rinnasta.

Isäntä päätyi soittamaan hätänumeroon ja apua laitettiin tulemaan. Matka keskustasta Vehmersalmelle ja omalle kylälle tuntui kestävän ikuisuuden. Myönnän kyllä siinä jossain vaiheessa ajatelleen rintakipujen kourissa, että kuolen siihen kotisohvalle, että en selviä siitä. Onneksi isännällä tuntuu olevan ne kuuluisat lehmänhermot, että hän pysyi koko ajan järkevänä ja rauhallisena. Olihan tilanteessa myös pieni Tuukka-poika koko ajan mukana. Kumman järkevästi pieni mies tilanteeseen suhtautui: äiti oli pipi ja isi soitti äitille apua. Lopulta paikalla oli lähes yhtäaikaa Vehmersalmen ensivaste -yksikkö ja ambulanssi. Sen jälkeiset tapahtumat on jonkinlaisena mössönä päässäni, enkä edes halua ruveta niitä mielessäni kertaamaan. Sydänfilmiä ja verenpainetta otettiin useampaan kertaan sekä ensihoitajat konsultoivat lääkäriä KYS asta. Sydämeni oli väärässä rytmissä ja rytmi piti kääntää. Ensihoitajat saivat rytmin käännettyä ja lääkkein tilannetta hieman vakaammaksi, jotta minut saatiin ambulanssiin ja matka kohti KYSaa saattoi alkaa. Sen jälkeen kun ensihoitajat olivat paikalla, en pelännyt enää. Tiesin heidän tekevän parhaansa ja kaikkensa minun auttamiseksi. Antauduin täysin heidän käsiinsä.

Reissu Kuopion Yliopistollisen Sairaalan päivystykseen siis tuli tehtyä kovien rintakipujen ja rytmihäiriöiden vuoksi. Lopputulema oli se, että kotiuduin beetasalpaajareseptin turvin kotiin odottamaan kutsua sydäntutkimukseen- ja toimenpiteeseen. Minulla todettiin olevan ns kiertorytmihäiriö, mikä todennäköisesti johtunee sydämessä olevasta ylimääräisestä radasta. Tulevassa tutkimuksessa tilanne varmistettaisiin ja ylimääräinen rata poltettaisiin pois. Mitä ilmeisimmin pitkään jatkuneiden uniongelmien vuoksi elimistö joutui todella suureen, jatkuvaan stressitilaan, mikä oli provosoimassa rytmin hyppäämistä väärälle rytmille ja radalle. Beetasalpaajareseptin lisäksi sain myös matkaani reseptin lääkkeestä, jolla turvattaisiin minulle unta. Tuon kokemuksen jälkeen olen kiltisti ja kuuliaisesti ottanut pienen murun Mirtazapinia (1/4 tablettia riittää) unta antamaan ja takaamaan. Saatan heräillä edelleen öisin. Mutta huomattavasti vähemmän, enkä jää valvomaan moniksi tunniksi, vaan nukahdan samantien uudestaan uneen. Jotain hupaisaakin on tuosta unenlääkitsemisestä seurannut. Öistä on kuulemma tullut miehelleni varsin viihdyttäviä; olen ruvennut puhumaan unissani ja joskus jopa pitkiäkin pätkiä. Itselläni ei ole noista yöllisistä tarinatuokioistani minkäänlaista käsitystä. Olemme saaneet jo monet hyvät naurut mieheni kertoessa seuraavana aamuna yöllisiä puheitani.

Tuo sairaskohtaus oli kyllä todella pysäyttävä ja monia ajatuksia jälkeenpäin herättänyt kokemus. Vaikka olin uutena vuotena luvannut itselleni pitää itsestäni parempaa huolta, niin tässä sitä nyt sitten oltiin. En ollut ehkä ymmärtänyt elämän tuoksinassa lainkaan, kuinka väsynyt aloin jo olla ja kuinka tärkeää olisi nukkua riittävästi. Olin kyllä sentään muutamaan kertaan ajatellut, että kohta pitäisi soittaa jonkinsortin lääkärille ja kysellä apuja uniongelmiini. Mutta hitaat ovat blondilla hoksottimet, kun se pääsi vasta ajattelun asteelle. Sen sijaan muu elimistö ja sen tarpeet ottivat määräysvallan ja pistivät muijan ruotuun; pysähtymään, petiin ja lepäämään – ymmärtämään myös oman kehollisen voimavaransa rajallisuuden. Tarvittiin kuitenkin aika raju pysäytys ennenkuin ymmärrys tuli. Entä jos tilanne olisi mennyt vielä astetta pahemmaksi, eikä sydämeni tai suonistoni olisi kestänyt sitä painetta. Entä jos en olisikaan kirjoittamassa tätä blogia enää. Pieni Tuukka -poika olisi äiditön, samoin isommat poikani. Mieheni olisi jäänyt leskeksi nuorena muutaman yhteisen vuoden jälkeen. Masennuksen syövereissä ollessani olen usein toivonut tästä elämästä poispääsyä – suorastaan rukoillut sitä. Mutta nyt olin pelännyt kuolemaa. En siis ollutkaan tahtonut kuolla. Olin siis pikkuhiljaa toipumassa masennuksestani ja se jos mikä jo ajatuksena tuntuu hyvälle. Tuo pysäytys kertoi minulle siis monia asioita, ei pelkästään huonoja. Niihin hyviin asioihin lukeutuu myös se, että sain lämpöä, voimaa ja rukouksia myös porukalta, johon olen hetken aikaa kuulunut. Olin tosin itse tuntenut uutena tulokkaana olevani vielä “Outsider”, ulkopuolinen kummajainen, joka kävi harvakseltaan harjoituksissa. Mutta niiden tsemppaavien ja myötäelävien viestien myötä minulle tuli lämmin ja hyvä olla – olin yksi Vehmersalmen kirkkokuoron jäsenistä ja he välittävät omistaan.

Joskus 3-kymppisenä saadessani verenpainelääkityksen mieleni kapinoi sitä vastaan. Olin vasta 30- vuotta ja sain verenpainelääkkeet! Sehän on mummojen juttu, se verenpainetauti, niin ajattelin. Oli vaikeaa ottaa tuota lääkitystä omaksi. Sama sisäinen kapina alkoi, kun sain ensimmäisen masennuslääkereseptin kouraani, vaikka tiesin sitä kuitenkin tarvitsevani. Tuntui pahalta ajatus, että tarvitsisin jonkun kemiallisen valmisteen, jotta pystyisin elämään terveempää ja parempaa elämää, jotta olisin edes hengissä. Tunsin olevani viallinen – täydellisen epätäydellinen kaikinpuolin. Mutta enää en ajattele niin. Myös rakkaan esikoiseni pitkäaikaissairaus jatkuvine lääkityksineen, mikä alkoi hänen ollessaan 6-vuotias, on opettanut minulle elämästä paljon. Se on laittanut omatkin pillerit uuteen järjestykseen. Lähinnä jotenkin huvitti, kun taannoin aamulla katsoin kourassani olevaa pillerimäärää: Montako nappia siinä onkaan parinkymmenen vuoden päästä – ehkä ei yhtään. Mutta mitä siitä, jos tarvitsen lääkitystä, että elimistöni pystyy toimimaan jotenkin balanssissa. Onneksi sitä lääkitystä on keksitty ja ne ovat olemassa! Olen yhä elossa, samoin poikani.

Minä opettelen vieläkin itsestäni huolehtimista. Olen 42- vuotias, enkä sitä vielä osaa. Tarvitsen näköjään sen oppimiseen erittäin pitkän oppimäärän. Mutta minulla lienee kuitenkin vielä toivoa, koska olen tullut tietoiseksi näistä asioista. Joskus sitä näköjään elämä joutuu opettamaan vähän kovemmalla kädellä ennenkuin se menee tajuntaan. Kiitän lämpimästi paikalle tullutta Vehmersalmen ensivastetta ja Pohjois-Savon pelastuslaitoksen ensihoitoyksikköä ammattitaitoisesta ja turvallisesta hoidosta! Olin hyvissä käsissä. Ensihoitajat ottivat ihanasti huomioon myös meidän pienen Tuukka-poikamme – Kiitos. Kiitos myös kuorokavereille ja kaikille niille ihmisille, jotka olette laittaneet myötäeläviä tsemppiviestejä. Ne ovat lämmittäneet kovasti mieltä! Kiitos myös läheisille, jotka autoitte Tuukan hoidossa, kun äiti vietiin sairaalaan ja isin piti mennä lypsämään lehmät. Ja viimeisin Kiitos aviomiehelleni, joka pysyit rauhallisena ja rauhoittaen vierelläni ja kutsui minulle apua. “Niin myötä-, kuin vastamäessä” – niinhän me toisillemme luvattiin.

Aamusatsi

Jätä kommentti

*