Parin viime viikon aikana on tullut leivottua useamman kerran. Minusta leipominen on terapeuttista jotenkin monella tapaa. Saa keskittyä hetken ehkä pelkästään yhteen hommaan, mahdollisesti upottaa kädet taikinaan, tuntea uunissa valmistuvien leivonnaisten tuoksu, nähdä hyvässä lykyssä kaunis lopputulos ja pisteenä iin päälle: Saa nähdä, kun jälkikasvu, kenties jopa isäntä ja mahdolliset vieraat nauttivat kätteni aikaansaamista tuotoksista. Siitä tulee itselle hyvä mieli. Terapeuttisena leipominen toimii vain, jos saan tehdä sen 1,5- vuotiaalta pikku-isännältä rauhassa. Sitä tosin mahdollistuu liian harvoin.
Viikonloppuna leivoin kahdenlaisia pullia – Dallaspullia ja Voisilmäpullia sekä taivaallisen ihanaa omenapiirakkaa. Tekaisinpa ruoaksi lauantaina paistin uuniin, keitin perunat, porkkanat ja makaroonit kylkeen lisukkeeksi ja sunnuntaina tein ihan perinteistä perunalaatikkoa. Jälkiruoaksi oli samettisen pehmeää Kuningatar-rahkaa. Alkoi siinä tulla melkein pätevän emännän olo. Kauaa ei Suomi-filmi ajatukset päässäni pyörineet, eivätkä muutkaan maalaisromanttiset ajatukset, kun mieleeni tunki aiemmin tapaamieni elämänsä ehtoopuolta viettävien entisten emäntien kommentit. Meidän taloudessahan ei syödä kahta lämmintä ateriaa päivässä. Hyvä jos saan tekaistua sen yhden ruoan päiväsaikaan, saati sitten kaksi. Ja nyt sentään ”tulloo ves sissään ja männöö ulos, ku ennen ol kantoves”. Tänä päivänä saatoin vääntää vaan sähkölieden tai uuniin nappulasta virrat päälle, kun entisaikojen emännät tekivät ruokansa puuhellalla ja leivinuunissa ja puutkin ”piti ite sissään kantoo ja halakoo”. Eikä niitä muitakaan sähkövempaimia turhan paljon keittiöstä entisaikaan löytynyt – suurin osa tehtiin käsin. Minä sentään saatoin kaivella avukseni jos jonkinlaista apuvälinettä ja työntää vain pistokkeita seinään. Noiden ajatusten tunkiessa tajuntaani päätin kuitenkin purra tiukasti hampaat yhteen ja nykäistä päälaelta ylös pyrkivää tuubihuivia alaspäin. (Nykypolven emännän päästä löytyy perinteisen huivin sijaan tuubihuivi – huivi kumminkin)
Leipomisurakan lomassa pesin pyykkiä. Se se ei lopu koskaan! Se on ehtymätöntä. Tunsin olevani todella tehokas: neljä koneellista pyykkiä pesty ja kuivattu kuivausrummulla. Ja se kaikki ihan siinä leipomisen ja ruoanlaiton ohella. Suupielet pyrkivät siinä hymyyn – kyllä meidän mamma oli tehokas. Mutta sitten, aivan kuin sähköiskun saaneena mieleeni pyrkivät äitini sanat, miten ennen oli pessyt pyykkiä pulsaattorikoneella ja sitä ennen pyykkilaudan kanssa korvossa. Ja kun se ”pyykkiveskii piti keittee”. Minulla pyöri automaattipesukone, jonne vain tungin pestävät vaatteet ja annostelin pesuaineen. Olisinpa edes levittänyt pyykit narulle kuivumaan. Mutta ei! Minä pätevänä ja kätevänä emäntänä nostin vain pestyt pyykit koneesta toiseen ja painoin nappia. Lisäksi sadattelin itsekseni, että tulisivatpa nämä edes lustattuna pois kuivausrummusta. Pahus, että semmoista konetta ei vielä oltu keksitty.
Mikä emäntä minä nyt sitten olen – en yhtään mitään! En edes käy navetalla muuta kuin huvikseni pikku-isännän kanssa katsomassa ammuja. Syy ei kyllä ole siinä, ettenkö siellä voisi töitä tehdä. Mutta olen perustellut sen itselleni, että en voi pienen miehen takia sinne mennä kaveriksi töihin. Tämän kyseisen perustelun olin kertonut jo muutamalle entisaikojen emännälle ja kuullut siihen samaan saumaan, miten joku oli pitänyt lapsiaan lypsyn ajan navetassa isossa korvossa ja joku toinen vastaavasti tyhjässä karsinassa. Tämäkin selitykseni sille, miksi en käy lypsyllä oli jo vesitetty moneen kertaan. Olen vain yrittänyt hymyillä nätisti takaisin noille tarinankertojille sanomatta mitään puolustukseksi, kun samalla itsetuntoni ja omanarvontuntoni on karissut alas lautalattian raosta. Mitä hemmettiä minä oikein kuvittelin itsestäni? No, olen minä kuitenkin tullut pelastamaan yhden maajussin yksinäiseltä elämältä ja yrittänyt nuorentaa vanhuuttaan kuolevan kylän keski-ikää synnyttämällä tänne yhden tulevan veronmaksajan. Eikö siinä olisi jo urotyötä kylliksi? Ja sitäpaitsi – lastensuojelu olisi kimpussa, jos pitäisin 1,5-vuotiasta lastani jossain ”kahlittuna” lypsyn ajan.
Ajat muuttuu ja emännät sen myötä. Näin haluan ajatella. Mutta muuttuvatko isännät? Siitä voinen sanoa joskus sanasen jos toisenkin. Eikä tästä kaupungissa kasvaneesta 4-kymppisestä naisesta voisi edes tulla Suomi-filmien ehtoisaa emäntää – ei enää tässä vaiheessa.
Dallas on pulla
Pottulootoo
