Etä-äitiyden tuoma tuska

 

Tänään on ollut jälleen vaikeaa herätä uuteen maanantaiaamuun ja arkeen. Talo on tuntunut tyhjältä – samoin minun sydämeni. Minun sydämestäni puuttuu palanen, joka on kolmen pojan kokoinen. Tämän asian kirjoittaminenkin on vaikeaa, sillä tuska on tällä hetkellä taas niin suuri, että jo pelkästään näiden muutamien lauseiden ajatteleminen ja kirjoittaminen nostaa kirvelevän kuumat kyyneleet silmiin, enkä tahdo nähdä enää edes koko pahuksen näppäimistöä.

Minun muuttoni tänne maajussin puolisoksi on vaatinut minulta paljon suuria luopumisia. Olen jättänyt taakseni vanhan synnyin- ja kotikaupunkini; sen kadut ja ympäristön, mikä oli minulle tuttua maaperää. Vanhempani, sisarukseni ja ystäväni – kaikki läheiset – asuvat vähintään noin 90 kilometrin päässä. Luovuin työstäni hoiva-alan yrittäjänä, minkä myötä mureni myös oma talodellinen perustani, taloudellinen itsellisyys. Mutta suurin ja raskain asia, mistä olen joutunut luopumaan uuden parisuhteeni myötä, ovat omat rakkaat poikani. Siitä surusta ja tuskasta en taida päästä koskaan yli. Toki he ovat edelleen minun lapsiani. Olen heidän äitinsä. Mutta lähiäitiys on muuttunut etä-äitiydeksi, eikä se ole ollenkaan sama asia. En koskaan ollut osannut kuvitellakaan, että se olisin minä, joka lentäisi ensin pesästä, eivätkä minun poikaseni. Olinhan aina emokanan lailla kuvitellut elämän menevän niin, että huolehtisin poikasistani niin kauan kuin he lentäisivät pesästä yksitellen elämään omaa elämäänsä saavutettuaan sen elämänvaiheen. Ja nyt kävikin niin, että se olin minä, emokana, joka muutti pois pesästä jo ennenkuin kukaan poikasista oli saavuttanut täysi-ikäisyyden rajaa.

Kun suhteeni maajussiin alkoi kesällä kolmisen vuotta sitten, muistin koko ajan hokeneeni sitä, että minulla on lapset ja elämä Varkaudessa. Se tuntui olevan kaikin puolin selvää meille kummallekin. Itse kielsin itseltäni pitkään edes mahdollisuutta ajatella muuttavani pois Varkaudesta, koska lasteni elämä oli siellä ja tiesin jo kysymättäkin, että he eivät olisi olleet valmiita muuttamaan pois tutusta ympäristöstä, missä olivat koko sen astisen lapsuutensa viettäneet. Jos pojat olisivat oleet 5-10 vuotta nuorempia, olisin voinut sen helpommin todeta, että “äiti on löytänyt uuden miehen ja että meidän perhe muuttaa nyt”. Mutta poikien kaikkien ollessa reippaasti yli kymmenvuotiaita koin, etten olisi voinut olla niin itsekäs ja pakottaa heitä muuttamaan pois kotoaan. Se olisi ollut heille aivan liian suuri rangaistus. Lisäksi nämä minun kolme vanhinta poikastani ovat kukin omalla tavallaan jollain tapaa erityisiä ja tarvitsevat elämäänsä enemmän tukea kuin aivan tavalliset  “perusjannut”. Sen vuoksi olisi ollut suorastaan järjen köyhyyttä repiä heitä pois tutusta ympäristöstään. Todennäköisesti olisin vain päätynyt ajamaan rallia kuskatessani heitä terapiasta toiseen. Nyt selviän ehkä vähän vähemmällä, kun köijään itseni vain sinne terapiaan.

Minulle olisi riittänyt silloin taannoin vielä parisuhde ja elämä kahden paikkakunnan välillä. Mutta suhteen edettyä pidemmälle se ajatus ei enää tyydyttänyt maajussiani. Ja kun ei tuota karjaa voinut laittaa muuttoautoon ja peltoja pakettiin ja siirtää tuota miehen elinkeinoa ja elämäntyötä minun luokseni, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi, että minä pakkaan oman elämäni pakettiin ja siirrän sen hänen tiluksilleen tänne Vehmersalmelle. Jos minä en olisi tehnyt ratkaisua, olisi suhteemme todennäköisesti päättynyt. Minulla ei ollut tietenkään mitään oikeutta, eikä mahdollisuutta pyytää maajussiani luopumaan elinkeinostaan, elämäntyöstään ja juuristaan. Ei hänkään pakottanut minua sitä tekemään omalta osaltani. Mutta ei meillä ollut muutakaan vaihtoehtoa, jos meinattiin yhteistä elämää elää. Mutta mitä se vaati minulta? Se on vaatinut ja vaatii yhä minulta todella paljon. Niin paljon, että sanat eivät riitä sitä teille kertomaan.

Kysyin pojiltani, että jos äiti muuttaisi Vehmersalmelle, niin miltä heistä tuntuisi muuttaa sinne myös. Ja he kaikki kolme vastasivat, että heidän kotinsa on Varkaudessa. Minä tiesin sen vastauksen. Mutta tottakai minun piti sitä kysyä. Kerroin myös, että rakastin heitä niin paljon, etten voisi pakottaa heitä muuttamaan minun kanssani Vehmersalmelle, koska osaisin kuvitella, miltä heistä niin suuret elämänmuutokset tuntuisivat. Jos minun vanhempani (tai toinen heistä) olisivat pakottaneet minut muuttamaan poikien ikäisinä toiselle paikkakunnalle, olisin varmasti särkynyt. Kerroin myös pojilleni moneen otteeseen, että minun oli todella vaikea ajatella, että muuttaisin pois heidän luotaan, että se päätös olisi minulle todella raskas. Voi luoja – nyt vollotan täällä jo taas täyttä päätä! Ja se luoja yksin tietää, miten paljon olen kyyneleitä tämän asian takia vuodattanut ja niitä tuntuu edelleen riittävän, vaikka muutostani pysyvästi asumaan tänne Vehmersalmelle on nyt noin vuosi ja kymmenen kuukautta.

Kiitos kuuluu myös entiselle aviomiehelleni, poikieni isälle, joka suostui muuttamaan poikien luokse asumaan ja ottamaan heistä vuorostaan lähihuoltajan vastuun. (Ensimmäinen avioliittoni poikien isän kanssa päättyi avioeroon vuonna 2011.) Eihän tämä tämmöinen elämänmuutos olisi muutoin onnistunutkaan. Edelleen pelkään ja häpeän kertoa sitä, että kaikki lapset eivät asu kanssani saman katon alla. Pelkään, että minua arvostellaan ja pidetään huonona äitinä, koska olen “jättänyt” lapseni toiselle paikkakunnalle. Pelkään myöskin sanoa sitä asiaa ääneen, koska asia on minulle niin kipeä edelleen, että minun on vaikeaa puhua siitä, koska pelkään romahtavani itkemään julkisilla paikoilla. Olen suunnattoman ylpeä rakkaista pojistani. Mutta minun on vaikeaa kertoa, että minulla on neljä poikaa, koska pelkään, että minulle esitetään jälleen kysymys, että missäs ne isommat ovat. Toisten ihmisten on hankalaa ymmärtää välttämättä ratkaisuani, koska eivät ole eläneet sitä elämää, missä minä silloin kolmisen vuotta sitten elin. Siitä saisi ihan oman pitkän tarinansa. Mutta siihen kaikkeen, mikä ajoi tekemään minun erinäisiä ratkaisuja silloin elämässäni, liittyy monia isoja raskaita,kipeitä asioita.

Pullantuoksuinen äiti

Pojat ovat luonamme täällä maalla aina, kun se on mahdollista. Meidän puolestamme he voisivat olla täällä vaikka kuinka usein ja paljon. Mutta kaupunkipojat ovat sydämeltään kaupunkipoikia. Viikko kerrallaan tuntuu olevan se maksimiannos heille tätä maalaiselämää kerrallaan, kun “eihän täällä näe edes autoja”. Nuorimmainen kolmen pojan veljessarjasta totesi, “etten totu tähän navetanhajuun ikinä”! Esikoiseni viihtyy täällä ehkä parhaiten. Hän on luonteeltaan sellainen, että kaipaa tilaa ja rauhaa ympärilleen. Ja kyllä minä heitä ymmärrrän – todella hyvin – enkä soimaa heitä heidän ajatuksistaan. Ensimmäiset kerrat vajaat kaksi vuotta sitten, kun pojat lähtivät viikonlopun jälkeen takaisin kotiinsa Varkauteen, itkin melkein silmät päästäni. Sunnuntaiaamuisin tunsin jo alakuloa, vaikka yritin näyttää pojilleni reipasta. Lähtöhaleja antaessani yleensä jo repesin ja sitä vollotusta riitti se ilta ja vielä seuraava päiväkin. Maanantait ovat olleet minulle pitkään todella helvetillisiä päiviä, kun talo on tyhjentynyt lapsista viikonlopun jälkeen. Olen nauttinut viikonloppuisin tehdessäni ruokaa lapsilleni. Mutta myös tuntenut silloin entistä suurempaa syyllisyyttä ollessani toisinaan väsynyt ja kipujen runtelema äiti, joka ei olekaan ollut se pullantuoksuinen kodinhengetär, kun poikaseni eivät ole luonani kaiken aikaa. Toisinaan olen myös maanantaisin kuin tapettu mato, kun yritän olla lapsilleni äiti aivan satanen lasissa ja tahdon olla heitä varten. Alkuviikot menevätkin monta kertaa surressa ja elpyessä. Suuret tunteet kuluttavat suuresti voimia. Ja sitä suklaata!… Ei ihme, että olen lihonut, kun syön suklaata suruuni.

Lääkettä suruun

Toki alkuviikkojen ja kuukausien tuska on hieman hellittänyt otettaan. En ehkä olisi jaksanut enää elää itseni kanssa, jos se suru ja tuska olisi edelleen yhtä voimakasta. Mutta sitten se taas iskee oikein olan takaa ja musertaa alleen, kuten tänä aamuna. Pojat olivat viime viikon täällä luonani ja eilen ajelin viemään heitä takaisin Varkauteen. Viikkoon mahtui monenlaista puuhaa ja yhdessäolon jaettua hetkeä. Keskiveljelle etsittiin myös lukion ekaluokan kirjoja. Olen huomannut, että varsinkin tietyt etapit poikien elämässä ja se, etten ole niitä jakamassa saman katon alla 24/7 , nostavat sen luopumisen tuskan ja surun aina taas pintaan ja takaisin lähes sietämättömiin mittaluokkiin. Tahtoisin olla paikalla, kun nuorimmainen veljeksistä aloittaa yläkoulun ja keskimmäinen lukion. Ja mikä helvetillinen tuska oli vuosi sitten kesällä, kun keskiveli kävi rippikoulua. Olisin tahtonut olla jakamassa kotona tuota tärkeää taivalta tuntoineen hänen kanssaan. Se ei ole sama, jos soitan

tai laitan Whatsappi -viestin kuin mitä, jos olisin joka päivä kotona heidän tavoitettavissa. Toisaalta olen koettanut vakuuttaa itselleni, että tästä seuraa myös hyviäkin asioita. Pojat saavat toisenlaisen mahdollisuuden olla ja varttua teinivuosiaan lähempänä isäänsä. Ehkä on parempi, että se emokana ei höösää kokoaikaa niin kovasti, ettei heistä tulisi nyt ihan kokonaan mammanpoikia. Ovathan he saneet nyt elämäänsä myös pikkuveljen, joka tuntuu olevan heille kaikille kovin tärkeä. Veljessarjan nuorin saa olla nyt myös isoveljen roolissa, eikä olla enää se pahnanpohjimmainen. Minun ja isompien poikienkin välinen suhde on saanut tilaa levätä ja hengittää, koska minulle on jäänyt ehkä hiukan enemmän voimia olla oikeasti läsnä heille, kun en tarvitse huolehtia jokapäiväisistä arjen asioista kaiken aikaa. Mutta sitten tälläkin asialla on se kääntöpuolensa: minun tuskani etä-äitinä on todella suuri, jos tiedän lasteni voivan huonosti, enkä voi olla heille koko aikaa läsnä.

Nähdäkseni lapseni ovat selvinneet tästä elämänmuutoksesta suhteellisen hyvin, samoin heidän isänsä. Mistä olen hyvin kiitollinen.  Onhan hän sanojensa mukaan “joutunut astumaan suuriin saappaisiin”, kun otti lähivanhemman roolin ja ikäänkuin siirtyi minun tilalleni. Mutta minä – olen rikki. Olen kuin palapeli, jota yritän kasata kokoon. Toisinaan saan kasattua palapeliä pidemmälle ja sitten tulee taas se hetki, kun se palapeli tipahtaa lattialle ja menee rikki. Toisinaan ne palat ovat pitkään ihan levällään ennenkuin saan kasattua niitä kasaan, toisiaan se alkaa kasautua nopeammin. Mutta valmiiksi sitä palapeliä en ole koskaan vielä saanut ja tuskin tulen saamaankaan. Siitä mun sydämestä puuttuu palanen…

 

Kommentit

  • Mari

    Moi.
    Ikävää että sinulla on niin rankkaa. Näin ulkopuolisen silmin kuulostaa siltä, että uhriudut tilanteessa aika pahasti.
    Voiko olla niin että jos haet sääliä ja heittäydyt uhriksi tilanteessasi niin et pääse kunnolla nauttimaan uudesta elämästäsi maalla?
    Ylipainokaan ei piristä kenenkään oloa, ja suklaatahan kukaan ei pahaan oloonsa tarvitse, siis oikeasti. Ole ylpeä pojistasi, ihmisillä on monenmoisia elämäntilanteita! Ei sinun tarvitse vakuutella olevasi tuskainen, jotta saisit nauttia uudesta elämäntilanteestasi. Mitä sitten jos joku ei ymmärrä tilannettasi? Ei ole hänen elämänsä. Olisiko tyhmä idea käydä esim terveyskeskuksen psykologilla tms ulkopuolisella auttajalla juttelemassa, jos voisit keventää taakkaasi ja saada elämästä irti ilman kauheaa syyllisyystaakkaa? Kaikkea hyvää ihaniin maisemiin maaseudulle!!

  • seija sanaleikkimökistään

    Mietin taas puolisosi osaa, joka ei ole helppo hänelläkään. Lukija ei osaa erottaa fiktiivisiä osia faktasta ja saattaa erehtyä pitämään koko yhteiselämäänne täysin ilottomana.

    Mietin myös, laskeeko näiden hienojen tekstien arvo blogina. Minusta näissä olisi syväluotaavan romaanin ainekset.

Jätä kommentti

*