Kummallisia kohtaamisia

Tässäpä on kerran jos toisenkin jäänyt miettimään viime viikkojen tilanteita. Jotenkin on vain ollut semmoinen ajanjakso, että vastaan on tullut sellaisia tuntemattomien ihmisten kohtaamisia tuolla liikkuessaan, että ne ovat jättäneet mieleen myönteisen muistijäljen ja nostaneet suupieliä hymyyn vielä jälkeenkinpäin. Nuo kohtaamiset ovat liikuttaneet minua henkisesti jopa sillä tasolla, että olen ajatellut , että minähän elän.

Ensimmäinen

Noin kolmisen viikkoa sitten, kun olimme etsimässä mieheni siskolle vaatetusta juhlallisuuksia varten, päädyin kyynelehtimään hypermarketissa vaatehyllyjen välissä. Se oli todella hämmentävää! Päämissiommehan oli etsiä mieheni siskolle vaatetusta. Mutta kun olin avannut suuni ja kertonut halustani panostaa lenkkeilyvermeisiin, päädyimmekin hiplailemaan urheilutrikoita. Jotenkin olin ajatellut, että tarvitsen uudet lenkkeilyvaatteet tukeakseni sillä orastavaa lenkkeilyintoani. Olisihan se paljon mieltäylentävämpää pukea päälleen juoksutrikoot ja -paita kuin virttyneet collegehousut. (Ihan kuin se nyt olisi jo suorastaan nostanut minun surkeaa kuntoani!) Minä tietenkin aina päädyin ensimmäisenä katsomaan vaatteista hintalappuja ennenkuin tiesin, että näyttäisikö ne mukavilta. Niillä urheiluvaatteilla kun sattuu olemaan aika mukavia hintoja, varsinkin jos niissä koreilee joku jättibrändin logo. Torppasin takaisin vaaterekkiin jo useammankin trendikkään “urkkavaatteen”, kun olin silmät pyöreinä ihmetellyt tähtitieteellisiä hintoja. Sitten kälyni ojensi minulle juoksupaidan, joka maksoi karvaa vaille pari kymppiä. Ja kohta oli käsissä siihen yläosan kuosiin sopivat trikoot. Nekin olivat samanhintaiset. Siis oikeastaan ne olivat edulliset. Mutta minulle ne olivat näillä kotiäidin tuloilla edelleen kalliit. Mutta kun mieli niin teki! Olihan kyseessä minun aktiivisen elämän uusi tuleminen. Mutisin siinä edelleen, että en minä raaski näitä ostaa. Samassa välikössä oli myös eräs kyynärsauvoilla kulkeva nainen etsimässä itselleen uimapukua. Yht’äkkiä keskustelumme kuultuaan hän kääntyi puoleeni ja sanoi, että: “Ketä varten Sinä olet laihduttamassa ja lenkkeilemässä?” Menin aivan hämilleen, mikä siis ei ole ollenkaan tapaistani ja sopersin epävarmasti, että: “Itseäni varten”. Siihen hän sanoi minulle, että:  “Nyt sinä otat ne trikoot. Sinä olet ne ansainnut.” Hämmennykseni lisääntyi entisestään. Eihän se nainen edes tuntenut minua. Mistä hän olisi voinut tietää?

Mistä hän olisi voinut tietää, että en raaskinut sijoittaa itseeni rahaa juuri ollenkaan. Tosin nyt sitä ei minulla edes ollut. Pienestä lasten kotihoidontuesta ei juuri mitään hankintoja tehdä. Mutta aiemmassakaan elämässäni itseeni satsaaminen ja sijoittaminen ei ollut kuulunut ajatusmaailmaani. Aina olivat ensin lapset, sitten mies ja sitten vasta minä. Ja harvoin sitä rahaa riitti siinä ketjussa käytettäväksi itseäni varten. Ja sitten jos erehdyin, tunsin mieletöntä syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa. Olinhan kasvanut ja varttunut tavallisessa duunariperheessä, jossa sai todella penniä venyttää ja “kalkulaattorilla” laskea, jokaikisen markan, mistä ne tuli ja minne ne meni. Tämä siis taustaksi minun nuukuudelleni.

Olin jotenkin niin liikuttunut ventovieraan naisen minuun kohdistuvasta empaattisen välittävästä kommentista, että kauhukseni huomasin surullisen suolaisen kyyneleen vierivän poskelleni. Olinko minä todellakin ansainnut saada  itselleni ne uudet lenkkeilyvermeet? Kai minä sitten olin, kun kaksi naista siinä edessäni kehottivat kilvan niitä pistämään ostoskärryyn. Liikutuksesta sekaisin kapsahdin halaamaan tätä vierasta naishenkilöä ja kiitin häntä. Hän oli sanonut minulle jotain todella tärkeää. Olin jo kääntymäisilläni pois, kun tajusin kysyä, että oliko hän löytänyt etsimänsä uimapuvun. Siihen hän toteamaan, että kävisi sovittamassa vastaavaa pukua Varkaudessa. Tuntui siltä kuin olisin kummallisen voimavirtauksen saanut. Oliko hän varkautelainen – minun heimolainen. Kysymykseeni hän totesi asuvansa siinä rajan pinnassa. Mutta silti – kohtaamisessa oli jokin maaginen yhteys ja voima.

Toinen

Tästä kohtaamisesta muutaman päivän sisällä ajelin Varkaudessa lasteni menojen vuoksi toistamiseen. Tulevan seiskaluokkalaiseni vanhempainillat juoksuttivat kahtena peräkkäisinä iltoina. Toisen vanhempainillan päätteeksi jäätiin jotenkin erään äiteen kanssa pihalle juttelemaan. Tämän kyseisen äiti-ihmisen kanssa olimme keskustellen sivunneet elämää ennenkin, vaikka emme sen paremmin toisiamme tunteneetkaan. En edes muista, mistä se keskustelun avaus lähti. Mutta ei aikaakaan, kun huomasin demonstroivani jälleen Niagaran putouksia. Jotenkin tämä äitee näki minun sieluuni sisälle ja päädyimme puhumaan elämän kipeistä asioista. Huomasimme, että meitä yhdisti moni asia. Taas oli monien hämmennysten hetki. Oli todella hämmentävää kuulla, millaisen kuvan kyseinen äiti-ihminen oli kohtaamisten perusteella minusta luonut. Olinko minä tosiaan sellainen? Jos olin, minähän olin kai ihan hyvä tyyppi. Itse olen vaan nähnyt itseni aina vain jotenkin negatiivisen suodattimen läpi.

Kolmas

Sanonta: “Kaks’ ei mää kolmatta” toteutui myös tässä kummallisten kohtaamisten ketjussa. Kolmas kummallinen kohtaaminen tapahtui tilaisuudessa, johon minut oli pyydetty laulamaan Helatorstaina. Siinä ennen esiintymistä pöytääni istahti mieshenkilö, joka kulki kyynärsauvojen turvin. Tarjouduin hakemaan hänelle pöytään kahvit, koska minusta se oli ainoa tapa toimia. Kyseinen herrahenkilö oli suorastaan hämmentyneen kiitollinen antamastani avusta. Siinä tarinoituamme huomasin kuulevani kappaleen hänen elämäntarinaansa. Se oli koskettavaa kuultavaa. Tarinoituamme huomasimme myös, että meitä yhdisti muun muassa se asia, että olimme molemmat tällä hetkellä elämäntilanteessa, että asuimme paikkakunnilla, joissa emme juuri tunteneet ketään. Vaikka tämä kyseinen mieshenkilö oli minua todennäköisesti parikymmentä vuotta vanhempi, ei se katsonut ikää eikä sukupuolta, että yllättäen jaoimmekin yhteisen tunnekokemuksen ja saatoimme antaa toisillemme vertaistukea. Tuli hetkeksi tunne, etten ollutkaan yksin oman yksinäisyyteni kanssa.

Nämä kohtaamiset, jotka ajallisesti tapahtuivat reilun parin viikon sisällä, kummittelevat edelleen mielessäni. Olen ajatellut noita kolmea kohtaamista, että niillä on minulle jokin paljon suurempi merkitys. Jokainen niistä on koskettanut minua paljon pintaa syvemmältä. Ne ovat olleet minulle syväsukelluksia omaan sieluuni ja minuuteeni. Taidan käydä läpi jonkinlaista etsikkoaikaa. Etsin itseäni.

Jätä kommentti

*