Lupasin itselleni

On sunnuntaiaamu.

Kello raksuttaa olohuoneen seinällä niin kovaa, että tuntuu kuin joku takoisi jotain rautapalkkeja toisiaan vasten minun pääni sisällä. Voi

Edes kissat eivät vaadi minulta juuri nyt mitään.

iänkaikkinen, mikä metele! Toisen kellon raksutus kantautuu korviini pikku-isännän huoneen seinältä. Ei edes sunnuntaiaamu voi olla hiljainen. Tai onhan se muuten – isäntä on navetalla, pienempi versio hänestä nukkuu vielä, samoin yläkerran kolme pojan koltiaista. Kukaan ei pyydä, eikä vaadi minulta vielä mitään. Näitä sinällään hiljaisia hetkiä olen kaivannut. Mutta minun pääni on vielä aivan nukuksissa, aivot narikassa ja silmät kuivuudesta sumeat. Olen ihan saakelin väsynyt! Siksi kai nuo kellonraksutuksetkin tuntuvat lähes sietämättömiltä.

Toissayönä heräsin 2.38. Silmät vaan rävähtivät auki ja se oli siinä sitten. Toki rakkoni ilmoitti, että olisi syytä vääntäytyä vessaan. Mutta en usko, että se olisi ollut varsinainen syy heräämiseeni. Olen ennenkin käynyt kesken yön vessassa ja kallistanut pääni tyynyyn jatkaen unia. Mutta nyt – nyt se ei onnistunut. Ja viime yönä sama toistui. Ei tässä blondi -älyisessä Fibromyalgian härnäämässä päässä muutenkaan liiku juuri mitään, niin saati sitten nyt  minimaalisten yöunien jälkeen. Alkaa jo “ahistaa” koko ajatus nukkumaanmenosta. Mikään ei ole niin turhauttavaa kuin valvoa tuntikausia yöllä kuunnellen kanssanukkujan kuorsausta tai hänen “Darthwader”-maskinsa kohinaa. Eikä mikään ole niin ahdistavaa kuin ajatus siitä, että olet juuri päässyt vaipumaan ihanaan unennirvanaan, kun pikku-isäntä ilmaisee tomerasti, että äidin on ylös noustava ja takana on jo muutama huonosti nukuttu yö.

Ihmettelin eilen edellisen yöni valvomista ääneen ja tulin esittäneeksi itselleni lähinnä retorisen kysymyksen: ei kai se vaan ole kuu, joka minua valvotti.  En ole suostunut aiemmin sitä uskomaan, että olisin jonkun sortin “kuuhullu”. Mutta tällä hetkellä alan uskoa siihen, että tuo Tuukan sanoin “iso pallo” pistää jotkin kiertoradat myös minulla sekaisin. Siinä viime yönä valvoessani aloin jo melkein odottaa, että koska minulle alkaa kasvaa karvaa ja kynnet ja rupean ulvomaan. Tosin eipä tuo valvominen sinällään vierasta ole neljän lapsen äitinä ja fibro-ihmisenä. Mutta tällä kertaa olen varma, että syy valvomiseen ei ole ollut kumpikaan noista edellisistä, eikä se täysi rakkokaan, vaan tuo öinen taivaankappale. Joten jos tekstiini sujahtaa kirjoitusvirheitä tai muuten vaan tuntuu, kaikinpuolin julkaisukelvottomalta, se johtuu aivojeni todella sumentuneesta olotilasta. Annettakoon se minulle tällä kertaa anteeksi.

Joulut ja uudet vuodet ovat olleet ja menneet, eikä uusia vielä odoteta. Tähän ajatukseen uskon monen muunkin perheenäidin yhtyvän. Siis EI ODOTETA!  Oli se vaan taas semmoista härdelliä pakkokuvioineen, että joulusta toipumiseen meni useampia päiviä. En yleensä ole tehnyt mitään uudenvuodenlupauksia ja niistäkin voi olla niin montaa mieltä kuin on miestäkin. Itsekin olen ajatellut, että en tarvitse itselleni mitään keinotekoista rajaa tekemään asioihin jotain muutosta; oli se sitten jonkun aloittaminen tai lopettaminen tai jokin vähemmän radikaali ratkaisu siltä väliltä. Nyt tein kuitenkin itselleni oikeastaan kolme lupausta, vaikka ei siihen olisi välttämättä vuoden vaihtumista ajankohdaksi tarvittu. Ehkä se ajatus lähti uudenvuodenkynnyksellä siitä, kun omassa sisimmässään jotenkin ynnäili vuodelle “tilinpäätöstä”, että noista asioista tuli sitten minun uudenvuodenlupauksiani.

Ensimmäinen lupaukseni liittyy tähän blogin kirjoittamiseen. Ei juurikaan liene parin ensimmäisen blogitekstini jälkeen semmoista kirjoitustani, mikä ei alkaisi sanoin ja ajatuksin, että onpa taas aikaa vierähtänyt siitä, kun viimeksi tänne kirjoitin ja tavallaan pyytelen siinä samalla anteeksi. Todellakin – nyt on sitä aikaa tähän väliin mahtunut  sitten viime kirjoituksen. Mutta se siitä ja loput kenties seuraavissa kirjoituksissani. Ainakin tällä kertaa pystyin lupaukseni pitämään. Annan luvan teille huomauttaa, jos rikon tämän lupaukseni. Toisilla on tapana vielä sanktioidakin tekemiään lupauksia, jos niitä tehdään vaikkapa kaverien tai puolisoiden kesken. Nyt mietinkin, että pitäisikö tässä antaa jotain takeita lupaukselleni. Mutta en tähän hätään keksinyt mitään. Meinasin ensin kirjoittaa, että tarjoan jokaiselle lukijalleni kahvit jossain, jos tässä asiassa sanani syön. Mutta pahus sentään, voisi tulla kalliiksi!

Toinen itselleni tekemäni lupaus on uudenvuodenlupaukseksi varsin klassinen. Olen päättänyt pudottaa painoa kymmenen kiloa vuoden 2019 aikana. Toki todellinen tavoitteeni kokonaispainonpudotukselle on hiukan enemmän. Mutta ajattelin, että se kymppi tuntuu mukavalta tasaluvulta ja ihan kohtuullisen hyvältä saavutukselta. Jos saan pudotettua enemmän, on se aina vain plussaa! Onhan noita laihdutuskuureja jos jonkinmoisia aloitettu ja lopetettu tähän ikään mennessä ihan onnistuneestikin. Mutta moninkertaisesti enemmän niitä on päättynyt retkahtamiseen. Tällä kerralla olen päättänyt onnistua, koska olen niin kyllästynyt turvonneeseen olemukseeni ja huonoon fyysiseen olooni. Eikä tuota mieltä ilahduta sopimattomia vaatteita pursuava vaatekaappi ja ainainen tuska siitä, ettei ole kuin yhdet ja samat vaatteet päällepantavaksi. Kävin itseni kanssa viime syksynä keskustelun, että joko alan tosissani laihduttamaan tai sitten rupean suosiolla hankkimaan itselleni “isojen tyttöjen” vaatteita. Päädyin tuohon ensimmäiseen vaihtoehtoon, koska painonpudotus ruokavalionmuutoksen avulla tukee myös paremmin pärjäämistäni Fibromyalgian kanssa. Itseasiassa pudotin painoani loppusyksystä seitsemän kiloa vähähiilihydraattisen ruokavalion avulla. Mutta vedin itseeni kaksin käsin suklaata, kinkkua ja muita herkkuja joulunaikaan siinä määrin, että pudotettuja elämäniloja tuli takaisin kolmisen kiloa. Ja voi sitä vatsan ja sormien turpoamisen määrää, pöhnää oloa ja karmeita kipuja. Sain sen siis itse kokea, että ruokavaliolla on minulle suuri merkitys, mitä Fibromyalgian oireiluun tulee. Ja se on jo sen verran iso asia, että sitä kannattaa ja haluaa tavoitella.

Kolmas lupaukseni on se, että yritän opetella pitämään parempaa huolta itsestäni. Tämän lupaukseni muoto kyllä mahdollistaa paljon retkahtamisen ja epäonnistumisen mahdollisuuksia. Mutta ajattelin olla itselleni armollinen, enkä kirjoittaa lupaustani muotoon, että: Lupaan pitää itsestäni parempaa huolta. Minun helmasyntini on se, että huolehdin aina ensin toisten hyvinvoinnista  ja tarpeista laiminlyöden koko ajan itseäni , minkä jälkeen on sitten takki tyhjä ja ämpäri täynnä. Mutta en ole sitä vielä tähän 42-ikävuoteen mennessä oppinut – itsestä huolehtimista.  Olen todella surkea siinä! Tarvitsen siinä näköjään erittäin pitkän oppimäärän. Mutta nyt olen päättänyt opetella kuuntelemaan itseäni paremmin sekä tekemään arjen keskellä myös niitä asioita, mitkä kannattelevat omaa jaksamistani. Jos minä voin edes pikkasen paremmin, voidaan meillä kotona myös paremmin. Oman hyvinvointini tavoittelu ei siis ole itsekästä. Voin sitä kautta olla parempi nainen – vaimo puolisolleni, äiti lapselleni ja ehkä joskus voimia olisi myös niille unohduksissa oleville ystävyyssuhteille. Toisaalta tarvitsisin myös niitä ystävyyssuhteita voidakseni paremmin, joten jonkinlaista muna-kana -ongelmaa on myös havaittavissa. Uskon kyllä, että terveen itsekkyyden opettelu olisi kohdallani se oikea tie parempaan vointiin, eikä siinä oikeastaan olisi edes kyse itsekkyydestä. Tuohon Pidän parempaa huolta itsestäni -teemaan kuuluu niin fyysinen kuin psyykkinen puoli, unohtamatta sitä sosiaalista. Sitähän me ihmiset olemme – fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia kokonaisuuksia.

Tiedän, että ensimmäinen ja toinen lupaus ovat minulle suhteellisen helppoja pitää. Tokin nekin vaativat työtä. Mutta kolmas lupaus – Pitää itsestä huolta – se on todella vaikeaa. Minä tiedän käytännössä ne kaikki elementit, joita vaaditaan paremman hyvinvoinnin turvaamiseksi ja myös sen, mitä ne ovat juuri minun kohdallani. Mutta kun…sitä on omaksunut tietynlaisen ajattelutavan, se on niin syvälle juurtunut sisimpään ja alitajuntaan, että sitä “sisäistä ääntä” on äärimmäisen vaikeaa vaientaa. Mutta kuten sanoin, yritän opetella pitämään parempaa huolta itsestäni, minä todellakin lupaan yrittää. Ehkä  tämä bloginkin kirjoittaminen on minulle yksi tie parempaan olotilaan. Kirjoittaessa on pakko antaa hetki aikaa itselle ja omille ajatuksille. Ja kummasti ne ajatukset jäsentyvät uudella tavalla, kun ne puhuu ääneen tai kirjoittaa auki. Voisiko oikeastaan asiat juuri tällä hetkellä paremmin olla: On sunnuntaiaamu ja pieni pala rauhaa.

PS. Kirjoitin tämän kyllä aamulla. Mutta läpiluku ja julkaisu jäi iltaan, kun se todellakin oli vain pieni pala rauhaa. “Äitii!”

Jätä kommentti

*