Masentuneen monet kasvot

Käsillätekemisen terapiaa

Hän oli parikymppinen, kun hän sairastui  ensimmäisen kerran. Tosin silloin tämä nuori nainen ei vielä mieltänyt millään tavalla olevansa niin sanotusti sairastunut. Häntä oikeastaan hävetti ja nolotti, koska hän oli kasvanut siihen, että se olisi ollut heikkoutta, jos ihminen henkisesti väsyi. Olisi ollut hyväksyttävämpää, jos olisi ollut vaikka sydänvika tai jalka kipsissä kuin olla masentunut. Psyykkisesti oireileva ihminen oli heikko ja lähes hulluun verrattavissa. Mutta nuori nainen ei voinut mitään, että romahdus tuli kesken opintojen luokkatilannetta, kun piti maalaamalla kuvittaa vastaus kysymykseen: “Mikä tekee minut onnelliseksi”. Siinä hetkessä tämä nuori nainen ei enää kyennyt pitämään panssariaan, vaan romahti hysteeriseen itkuun tajutessaan, kuinka paha hänen oli olla. Onneksi ympärillä oli kuitenkin turvallinen sosiaalialan luokkayhteisö ja opettaja, jotka ottivat tilanteen haltuun. Nuori nainen ohjautui luokkatoverinsa saattelemana soittamaan terveydenhoitajalle ja sitä tietä väylä löytyi nuorisopsykiatrian poliklinikalle keskustelemaan viikottain psykologin kanssa. Läheisilleen hän ei uskaltanut kertoa alkuun mitään, koska ei halunnut näyttää heidän silmissään epäonnistujalta. Tuo aikakausi on edelleen tuon nyt reilun nelikymppisen naisen muistoissa kuin se olisi tapahtunut eilen. “Henkikulo” – kuten hänen silloinen luokanvalvojansa oli sitä kutsunut.

Elämä jatkui. Nainen voimistui ja kohtasi elämässään vaihteeksi hyviäkin asioita: valmistui ammattiin, tapasi tulevien kolmen lapsen isän, muutti pois lapsuudenkodista, meni kihloihin, sai töitä, meni naimisiin, alkoi odottaa esikoistaan. Elämä sujui jokseenkin hyvin. Tosin esikoisen odotus stressasi ja pisti uuden tulevan äidin kuulostelemaan paljon vointiaan. Huoli nousi milloin mistäkin asiasta. Ensin hän pelkäsi hullunlailla keskenmenoa. Sitten oli kipuja, joista ei tiennyt, mitä ne olivat. Verenpaine kohosi. Alkoi pelko raskausmyrkytyksestä. Seuraavaksi tehtiin liikelaskentaa, kun tuntui, ettei vauva liikkunut tarpeeksi. Pääsiäisen tienoilla nainen koki suuren järkytyksen, kun hänen isänsä loukkaantui vakavasti jäätyään “huumehörhön” yliajamaksi. Ehkä viimeinen niitti oli se, kun nuoran naisen työsuhdetta ei enää jatkettu raskauden tultua ilmi. “Talon toiminnan kannalta sitä ei ollut enää järkevää jatkaa”, vaikka se sijaisuus oli työpaikkapalaverissa aiemmin hänelle jo suullisesti luvattu. Kun nainen yritti perätä oikeuksiaan, hänelle sanottiin, että siinäkin kaupungissa toimi hyvä veli -järjestelmä. Mikäli hän aikoisi nostaa asiasta oikeusjuttua, oli hänen turha yrittää saada kyseisestä kaupungista enää töitä. Nainen “opastettiin” pitämään ensin kertyneet lomat ja sitten jäämään varhennetulle äitiyslomalle, niin ei tulisi väliin mitään työttömyysjaksoakaan. Ja nainen teki työtä käskettyä. Olihan hänelle myös useasti vihjailtu, että mahdollisen oikeusjutun tuoma stressi ei tekisi hyvää hänen vatsassa kasvavalle vauvallekaan.

Nainen jäi lomille ja oli paljon yksin kotona. Hänen miehensä oli päivät töissä ja joskus työpäivät venähtivät pitkiksikin. Vatsa kasvoi ja olo alkoi olla työläs. Naisella oli liian paljon yksinäistä aikaa olla miettimässä ja kuulostelemassa tuntojaan. Hän ei enää oikein rohjennut liikkua yksin, kun tunsi olonsa kehnoksi ja uupuneeksi. Mieliala alkoi laskea. Mutta sen hän peitti hyvin äitiysneuvolassa – kaikki oli hyvin. Pitihän hänen olla onnellinen esikoistaan odottava äiti. Laskettuaika läheni äärettömän hitaasti. Verenpaine nousi ja sitä tarkkailtiin entistä herkemmin. Kolme päivää ennen laskettua aikaa yöllä vessakäynnillä se sitten tapahtui, lapsivedet meni. Tai sitä nainen arveli sen makeahkolta tuoksahtavan nesteen olevan. Ei sen pitänyt näin alkaa. Supistuksiahan sitä olisi pitänyt alkaa laskea, kun valmennuksessakin niin sanottiin, Lähdettiin sairaalaan. Pelko ja jännitys tulevasta täyttivät mielen. Lapsivettähän se oli ollut. Mutta supistuksia ei alkanut kuulua. Synnytys pitkittyi ja nainen alkoi väsyä. Esikoispoika syntyi maailmaan vasta reilut kaksi vuorokautta lapsivedenmenon jälkeen. Äiti repesi synnytyksessä pahasti ja menetti kohtalaisesti verta. “Miten tämä on näin kyntänyt” paikalle hälytetyn lääkärin sanat kaikuivat vieläkin naisen korvissa muistellessaan 18-vuoden takaista synnytystä. Synnyttäneiden osastolla nainen koki itsensä todella epävarmaksi. Hän sai myös omalta kätilöltään moitteet liian pitkistä kynsistään, ettei semmoisilla kynsillä voinut vauvaa hoitaa. Nainen puri itkunseassa huultaan. Eihän hän ollut tajunnut enää kynsiään leikata, kun lapsivesi lorahteli pitkin lattioita ja lähtö sairaalaan tuli. Seuraavana hän sai moitteet matalien rinnanpäiden vuoksi: “Ei noilla tisseillä imetetä”. Vaikka siitä oli jo muutama vuorokausi päälle 18-vuotta, sanat kaikuivat tuoreina edelleen hänen mielessään.

Nainen pääsi terveen vauvan kanssa kotiin. Epävarmuus oli kuitenkin koko ajan läsnä. Osaisikohan syöttää vauvaa tarpeeksi, tuliko napatynkä hoidettua oikein, entä jos hän saisi rintatulehduksen. Ja senhän  hän sitten saikin, molempiin rintoihin. Kuumetta oli yli 39 astetta ja lisäksi pasahti vielä kananmunankokoinen paise pakaravaon väliin. Tuore äiti oli todella kipeä monesta kohtaa ja väsynyt. Äiti masentui. Taaskaan hän ei uskaltanut kertoa läheisilleen mitään, koska ei halunnut näyttää huonolta ihmiseltä. Aviomies kuitenkin onneksi tiesi ja ymmärsi tilanteen. Naisen masennus purkautui välillä vihana ja kiukkuna miestä kohtaan. Mutta vauvansa hän onneksi hoiti hyvin. Synkimpinä hetkinä nainen kuvitteli mielessään päättävänsä elämänsä hyppäämällä talon parvekkeelta. Mutta senkin hän tekisi vähän ennen miehen kotiin tuloa, ettei vauva olisi kauaa kotona yksin. Lopulta nainen päätyi hakemaan neuvolan kautta itselleen apua miehensä tukemana. Toistamiseen hänen askeleensa kävivät sisään psykiatrian poliklinikan ovista. Nyt vain poliklinikka oli vaihtunut aikuispuolelle, samoin kaupunki toiseksi. Omalle äidilleen ja lähipiirilleen hän sai kerrottua asiasta vasta useamman viikon jälkeen, kun oli kokenut saaneen hiukan kantavampaa maata jalkojensa alle, että näin oli käynyt.

Nainen alkoi taas voida hiukan paremmin ja oli siitä syystä sitä mieltä, ettei hän tarvinnt enää keskusteluapua. Arki sujui kasvavan vauvan kanssa jotenkin – toisinaan paremmin, toisinaan vähän takkuisemmin. Kuormaa tuli harteille lisää, kun vauvalla todettiin lehmänmaitoallergia 3-kuisena. Myös prick -testit osoittivat, että kotimaisia viljoja ja kalaa tulisi välttää. Nainen syytti miestä vauvan allergioista, koska hänellä itsellään ei ollut ollut minkäänlaisia allergioita koskaan, kun taas miehellä oli ollut lapsena. Alkushokin jälkeen tuska kuitenkin laantui ja apteekin soija-jauheesta tehdystä äidinmaidonkorvikkeesta tuli normaalia arkipäivää. Kun esikoinen, oli 10 kuukautta, naiselle iski mieletön vauvakuume ja hän puhui miehensä ympäri lapsentekoon. Olisihan lapsista kaveria toisilleen, kun olivat pienellä ikäerolla tehtyjä. Nainen tuli helposti raskaaksi ja pian masussa kasvoi uusi elämä ja esikoinen oli rattaissa. Esikoinen piti naisen niin sanotusti järjissään, kun oli lapsen takia pakko toimia ja jaksaa. Mutta alakulon hiipiminen oli väistämätöntä. Mies oli kyllä tilanteen tasalla ja tehtiin päätös muuttamisesta naisen synnyinpaikkakunnalle ennen toisen lapsen syntymää, jos se helpottaisi vaimonsa oloa. Neuvolassa nainen ei tietenkään kertonut mitään, koska pelkäsi joutumista viranomaisten silmätikuksi masennuksensa vuoksi. Sitä hän ei missään nimessä halunnut, koska oli kuitenkin lapselleen hyvä äiti. Nainen teki joka kerta onnistuneen näyttelijäsuorituksen neuvolassa ja romahti itkemään vasta päästyään kotiin katseilta piiloon. Perhe muutti etelä-Suomesta savoon. Mutta kyllä se masennus seurasi muuttoauton mukana. Itsetuhoajatukset alkoivat hiipiä jälleen mieleen – tällä kertaa tapa vaan olisi ollut toinen.

Perheen muuton jälkeen isä menetti työpaikkansa kolmansissa yt-neuvotteluissa, vaikka hänelle olikin luvattu etätyömahdollisuus ennen perheen muuttoa. Tämänkin nainen otti erittäin raskaasti ja syytti itseään miehensä irtisanomisesta. Nainen muistaa vieläkin, kuinka uutisen kuultuaan luuli synnyttävänsä makuuhuoneen lattialle, kun oli ahdistuneena itkenyt ja parkunut romahtaen makuuhuoneen lattialle. Toinen vauva syntyi kuitenkin normaalisti. Tosin synnyttämään lähdettiin jälleen lapsiveden menolla. Nyt perheessä oli esikoinen iältään noin 1v 7kk ja vastasyntynyt vauva, poikia kumpikin. Äiti oli väsynyt, unohti syödä ja laihtui nopeasti. Maitoa ei tahtonut enää erittyä. Ongelmana oli myös se, että vauva ei tahtonut herätä syömään, vaan häntä piti herätellä. Kotikäynnillä terveydenhoitaja kysyi, kun vauvan uneliaisuus otettiin puheeksi, että: “Ei kai äiti ole ottanut naukku-napsuja”. Väärät syytökset olivat viimeinen naula äidin jaksamisen arkkuun. Äiti romahti aivan täysin. Taisi siinä tulla sille terveydenhoitajallekin pieni hätä. Ja jälleen kerran lähetteillä kävi naisen askeleet psykiatrian polille. Toistamiseen hän poti synnytyksen jälkeistä masennusta. Kun puheeksi tuli masentuneisuus jo toisen lapsen odotusaikana, terapeutti tuli siihen tulokseen, että ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen masennuksen hoitaminen oli jäänyt kesken. Nyt nainen olisi viisaampi. Selviä muistikuvia ei tuosta aikakaudesta enää ollut, vain yksittäisiä muistikuvia sieltä täältä. Sen hän kuitenkin muistaa, että mitä ihmeellisempiä asioita nousi keskustelun aiheiksi noilla terapiakäynneillä. Kolme varttia täyttyi vaivatta puheesta ja myös itkusta. Enää hän ei salannut masennustaan läheisiltään. Toipuminen tapahtui pikkuhiljaa.

Kolmannen raskauden kohdalla nainen ajatteli olla vastuuntuntoinen, rehellinen ja ennakoiva. Hän kertoi jo ensimmäisellä äitiysneuvolakäynnillään masennustaustastaan hyvin avoimesti. Mutta se oli valitettavasti virhe! Neuvolantäti alkoi vahtia jokaista sanaa ja lausetta. Ja puolivälissä raskautta hän oli havaitsevinaan äidin olevan masentunut, vaikka äiti ei kokenut olevansa sitä tällä kertaa millään tavalla! Neuvolakäynneistä tuli painajaisia. Naisen onneksi neuvolan täti jäi pitkälle sairaslomalle ja hänen tilalleen tuli aivan ihana sijainen, jolle nainen uskalsi kertoa kokemuksensa kohtelusta. Loppuraskaus sujui hyvin, vaikka tulokas aiheuttikin päänvaivaa kääntyilemällä väärään tarjontaan vielä laskettuna-aikana. Lapsivettä tihkutteli tälläkin kertaa, synnytys pitkittyi, mutta lopulta vauva tuli ulos rytinällä. Vaikka nainen oli ajatellut, että kolmannen ja viimeisen raskauden myötä hän kokisi täydellisen raskauden ja synnytyksen, ei se kuitenkaan sitä ihan ollut. Kotiuduttuaan paineet tulivat edelliskertojen pieleenmenneistä imetyskokemuksista. Tällä kertaa hän halusi onnistua! Mutta valitettavasti onnistuminen tässä lajissa olisi kaukana, jos sillä asialla paineistaisi itsensä. Nainen, kolmen pienen lapsen äiti, oli väsynyt. Mutta masentuneeksi hän ei kuitenkaan itseään kokenut. Jälkeenpäin hän muistaa kuitenkin aikakausia, että hän oli tuijottanut iltamyöhään ikkunasta ulos talvi-illan pimeyteen ja ajatellut, että mitä jos hän vain menisi ja käpertyisi tuon puunjuurelle ja kävisi siihen nukkumaan viimeisille unilleen. Ulospäin tuskin kukaan tiesi mitään hänen ajatuksistaan.

Elämä jatkui. Raskastahan se oli kolmen pienen lapsen kanssa. Yhteisestä päätöksestä nainen jäi hoitamaan lapsia kotiin ja mies kävi päivät töissä. Toisinaan nainen laski tunteja kellosta, koska mies tulisi töistä, koska tunsi olevansa niin kovin yksin. Päivän ainoa aikuinen ihmiskontakti saattoi olla se taloyhtiön eräs eläkeläisrouva, joka odotti pihallaan pylly pystyssä suurinpiirtein ruohosakset kädessä, jos joku rikkaruoho uskaltaisi nostaa päätään pihanurmen joukosta, että saisi välittömästi leikata sen pois. Samalla olisi saattanut kuulla palopuheen, kuinka lapset tallovat nurmikoita tai kuinka kaikki eivät huolehdi pihansa siisteydestä. Toisinaan oli siis mukavampaa olla kohtaamatta tätäkään ihmistä, vaikka yksinäisyys jäisi siten aivan tyystin poistamatta. Aika kului kuitenkin verkalleen. Kuopuksen ollessa puolivuotias äidille tuli välilevynpullistuma, jota ei kuitenkaan diagnosoitu oikein. Kuopus oli ehtinyt täyttää tammikuun lopussa vuoden, kun välilevy luiskahti niin pahasti, että nainen päätyi ensiavun kautta päivystyspotilaana leikkauspöydälle. Onneksi isovanhemmat pystyivät tulemaan avuksi, kun nainen opetteli uudestaan leikkauksen jälkeen hiljaa kävelemään. Elämästä lasten kanssa ei olisi tullut mitään, koska nainen ei saanut nostaa maitopurkkia painavampaa asiaa seuraavaan kuuteen viikkoon. Tilanne rassasi naisen korvienväliä. Oman terveyden menettäminen oli kova asia. Arki palasi kuitenkin uomiinsa. Kuopus täytti kolme vuotta ja äiti palasi työelämään tehden sijaisuuksia, koska hänellä ei ollut työpaikkaa mihin palata äitiyslomien ja kotihoitovapaiden jälkeen.

Elämä kuitenkin pysähtyi aivan täysin, kun perheen esikoinen alkoi oireilla maaliskuussa 2007 olessaan 6-vuotias. (Siitä kaikesta voisi kirjoittaa oman pitkän tarinansa.) Mutta erinäisten traagistenkin vaiheiden jälkeen esikoinen sai diagnoosin SLE (Systeminen Lupus Erethemathosus) , mikä on lapsilla erittäin harvinainen sairaus. Kyseessä oli siis reumasairauksiin luettavissa oleva sidekudossairaus, joka voi käytännössä oirehtia kaikkialla. Oli onni, että poika oli äidin kanssa tuolloin juhannusviikolla jo muusta syystä sairaalassa, koska silloin sairaus iski pojan punasolutuotantoon. Jos he eivät olisi olleet silloin sairaalassa, voisi olla, ettei tuota poikaa enää olisi keskuudessamme. Se oli ainoa hetki. jolloin perheen äiti ja isä itkivät yhdessä pienen poikansa tilannetta, kun he pelkäsivät menettävänsä hänet. Nainen oli jonkinlaisessa shokissa. Mutta alkujärkytyksen jälkeen hän kykeni kuitenkin toimimaan.Nyt tiedettiin, että mikä poikaa vaivasi ja häntä pystyttiin hoitamaan. Kovien suonensisäisten ja suunkautta otettavien “hevoskuurien” avulla poika saatiin siihen kuntoon, että poika pääsi kotihoitoon. Äiti ei poistunut poikansa viereltä, ei sairaalassa eikä kotona. Kun poika alkoi voimaantua ja sairaus hellittää pikkasen otettaan, äiti romahti. Hän alkoi saada paniikkioireita ja oli itkuinen ja uupunut. Hän joutui hakeutumaan lääkäriin ja jäämään sairaslomalle, koska ei ollut kykenevä hoitamaan enää työtään. Esimiehelleen hän ajatteli olla avoin ja rehellinen. Nainen kertoi syyn, miksi hän oli sairaslomalle jäänyt. Mutta se oli virhe, sillä seuraavassa kokouksessa kyseisen yhdistyksen hallitus oli päättänyt olla jatkamatta naisen määräaikaista työsuhdetta, koska koki naisen olevan “heikko lenkki” . Näillä sanoilla sitä ei aivan ilmaistu, koska se olisi ollut laitonta. Mutta keskustelussa esimies oli myöntänyt tämän asian näin olleen. Taas olisi voitu hakea oikeutta. Mutta nainen oli niin uupunut, ettei jaksanut taistella. Hän oli itse uupunut, keskivaikeasti masentunut ja hänellä oli pitkäaikaissairas lapsi – oma rakas esikoinen, joka oli syntynyt maailmaan aivan terveenä vauvana.

Nainen oli fiksu ja haki itselleen apua. Ja jälleen kerran askeleet kulkivat psykiatrian poliklinikan ovista. Tällä kertaa tueksi määrättiin myös lääkitys. Nainen ei vaiennut masennuksestaan. Mutta ei myöskään henkseleitään paukutellen kertonut siitä. Hänestä oli tullut varovainen, koska hän oli luottanut vääriin ihmisiin joutuen itse vaan enemmän vaikeuksiin ollessaan liian rehellinen ja avoin. Yhteiskunnan ja työmaailman arvot olivat ristiriidassa naisen omien arvojen ja näkemysten kanssa. Työkseen hän oli ohjannut ihmisiä pitämään itsestään huolta ja hakemaan ajoissa apua psyykkisiin ongelmiin ja nyt hän oli toistamiseen sairastunut itse ja kokenut vielä sen, miten siihen suhtaudutaan, jos kerrot olevasi masentunut tai joudut jäämään sairaslomalle sen takia. Miten hän voisi enää koskaan ohjata toisia ihmisiä ja luottaa järjestelmään, kun itsellä oli kokemuksia, ettei voinut. Ulkoisesti nainen saattoi käyttäytyä aivan normaalisti. Pahimman vaiheen jälkeen hän kykeni suoriutumaan taas päivittäisistä asioinneista kaupassa ja olemaan sosiaalisissa tilanteissa. Useimmiten hän kykeni jopa pusertamaan kasvoilleen jonkinlaisen hymyn, vaikka sisällä “sydän märkäni ja sielu itki”. Kun taas oli huono päivä ja vaihe, nainen pysytteli kotona ja yritti räpistellä vain välttämättömimmän. Toipumisessa otettiin askel eteenpäin ja välillä muutama askel taaksepäin. Terapiasessiot täyttyivät puheesta, kipeistä tunteista ja itkusta. Mutta pikkuhiljaa maa alkoi taas kantaa jalkojen alla.

Esikoisen sairaus muutti muotoaan ja ilmeni uusia oireita. Pojan ollessa 12-vuotias hänen aivoistaan löydettiin löydös. Sairauden todettiin olevan vielä harvinaisempi SLE:n neuropsykiatrinen muoto. Toista vastaavaa tapausta ei ollut ollut Suomessa. Jälleen kerran maailma keikahti perheessä ympäri. Tapahtumat seurasivat toistaan ja kuorma naisen harteilla jälleen kasvoi. Masennus uusiutui.  Esikoinenkin oli alkanut oirehtia psyykkisesti. Äiti oli yrittänyt hakea lukuisia kertoja lapselleen apua. Mutta heitä oli palloteltu vain luukulta toiselle. Äidin hätä omasta lapsestaan kasvoi entisestään, kun poika istui äidin sylissä ja itki: “Äiti minä en jaksa elää enää tämän kanssa”. Tästä huolimatta apua ei saatu. Kun viimein äiti romahti eräälle lääkärille itkemään, että jos hän ei saa lapselleen pian apua, hän ei jaksaisi enää, lääkäri uhkasi äitiä lapsen huostaanotolla. Tätä asiaa kyseinen lääkäri kuitenkin myöhemmin pyysi äidiltä anteeksi, sillä hän oli lukenut pojan paperit vasta jälkikäteen ja ymmärsi, että mistä oli siis kysymys. Mutta tuo lääkärin lausuma “sammakko” ei anteeksipyydettynäkään tuntunut häviävän naisen mielestä pois vielä vuosikymmentenkään jälkeen. Nainen taisteli lapsensa rinnalla ja oman terveytensä kanssa. Perheen isän oli vaikea hyväksyä esikoispoikansa sairautta. Parisuhteessa tapahtui se klassinen “kasvoimme erilleen” -juttu. Nainen päätyi hakemaan lohtua itselleen toisaalta ja avioliitto päättyi avioeroon. Lapset jäivät äidin luo asumaan. Tuo avioero oli vuonna 2011. Lapset sopeutuivat hyvin. Samaa ei voinut ensin sanoa naisen lähipiiristä. Nainen oli pienten lasten äitinä halunnut erota miehestä, lastensa isästä. Paine naisen harteilla oli kova. Seurasi taas uusi masennusvaihe.

Tuon avioeron ja tämän päivän väliin on mahtunut jo useita vuosia monenlaisine tragedioineen. Elämänpolku on ollut naiselle kovin kivikkoista kulkea. Ja niistä saisi varmaan kerrottua monta koskettavaa, elämänmakuista tarinaa – unohtamatta tosin niitä elämän meren tyyniä ja tyveniä, onnen hetkiä. Naisen esikoinen on tuona aikana ehtinyt saada jo kaksi muutakin diagnoosia, eikä perheen muidenkaan lasten elämä ole ollut mutkatonta. Naisen selkä on oirehtinut välilevyn reunan

repeämällä ja useampi vuosi sitten naiselle puhkesi stressin alla Fibromyalgia, mikä hankaloittaa oireiluillaan ihan jokapäiväistä elämää. Onneksi tukena on uusi aviomies ja ilona pieni poika nykyisestä avioliitosta. Helpolla ei ole naisen nykyinen mies päässyt, sillä on raskasta katsoa toisen niin monin tavoin kärsivän, eikä aina oikein ymmärrystä löydy, että mitä tulisi tehdä puolisoaan auttaakseen, koska mies on aivan uudenlaisten asioiden edessä. Näiden vuosien elettyjen kokemusten myötä naisen on ollut pakko hyväksyä, että hän on masennukseen helposti taipuvainen ihminen. Hänen lääkärinsä on todennut, että lapsuusiässä koetut traumat ja kasvuympäristö syöttävät naisen ajatuksiin jatkuvasti vaateita itseään kohtaan ja kun hän ei niihin sisäisiin vaateisiin tunnu pystyvän, jossain vaiheessa ankaruus itseään kohtaan käy liian suureksi ja yhdessä elämän muiden stressaavien tilanteiden myötä nainen uupuu ja masentuu.

Ja taas jälleen kerran monet ulkoiset tapahtumat ovat uuvuttaneet naisen. Oma rajallinen terveys, pojan auto-onnettomuus, koirasta luopuminen ja omien voimavarojen ylittäminen jaksamisen kustannuksella muun muassa ovat johtaneet siihen tulokseen, että mieliala on ollut laskusuuntainen naisella jo pitkään. Hän on yrittänyt torjua sisäistä pahaa oloaan tekemällä kaikenlaista uuvuttaen itsensä sitten fyysisestikin. Kukaan ulkopuolinen ei ole sitä naisen taistelua kuitenkaan huomannut, koska ulospäin nainen on toiminut ja hymyillyt. Aviopuolisoa ja terapeuttia lukuunottamatta kukaan muu ei ole tiennyt, että naisen ajatukset ovat ptkään olleet jo maassa – kirjaimellisesti aivan mullan alla. Mutta nyt jokin katkaisi sen viimeisen korren, eikä nainen jaksa enää hymyillä. Hän on alkanut karsia kaikkia “pakkoja” ympäriltään, koska kokee, ettei ole enää voimia toimia. Hän pelkää lähteä kylälle kauppaan, koska pelkää jonkun viattoman kysymyksen romahduttavan hänet itkuun. Hän tuntee itsensä mielettömän epäonnistuneeksi hylkiöksi. Hänen on vaikea hyväksyä, että hän on masentunut jälleen kerran. Nainen käpertyy kotiinsa ja liikkuu vain siellä, missä tuntee olonsa turvalliseksi, missä kokee, ettei mikään uhkaa hänen heikkoa, säröilevää kuortaan. Nainen tuntee suurta väsymystä, voimattomuutta – ajoittain suurta epätoivoa. Olo on nukkavieru, tukka hapsottaa. Mistään ei tunnu saavan oikein otetta. Kaiken tekemiseksi on ponnisteltava kovasti. Onneksi mies on alkanut ymmärtää ja on luvannut olla tukena – niin myötä kuin vastamäessä. Mutta suurimman taistelun nainen kuitenkin joutuu käymään aivan yksin oman mielensä kanssa. Nainen menee vessaan ja katsoo peiliin. Mitä hän siellä näkee – minun kasvoni.

Mietiskelypaikka

Kommentit

  • mclang

    Surullista että ihminen pistetään tämmöiseen rakoon ja yhteiskuntakin vielä potkii – mutta samalla myös jotenkin voimaannuttavaa että silti on ihmisiä jotka jaksaa kaikesta huolimatta puskea tuulta vastaan.

    Kiitos.

Jätä kommentti

*