Tää on viimeinen

Kuva sisältää tahatonta tuotemainontaa.

Ihmisillä on paheita – itse kullakin. Tosin jonkun toisen mielestä jonkun toisen pahe ei välttämättä ole pahe. Mitä paheella oikeasti tarkoitetaan? Piti sitä ihan Googlelta kysyä. Ja muun muassa Wikipedia kertoi seuraavaa: Pahe on eettisesti huono inhimillinen ominaisuus tai luonteenpiirre, paha taipumus tai tapa. Yleisesti paheista ajatellaan paheisiin kuuluvan muun muassa alkoholin, tupakan tai huumeiden käyttö, uhkapelaaminen, vastuuntunnottomuus, pettäminen, valehtelu tai itsekkyys.

Wikipedia tietää myös kertoa, että pahe voidaan myös määritellä hyveiden turmeltumisena. Hyveiden turmeltuminen voi tarkoittaa sitä, ettei käytä hyvettä, väärinkäyttää sitä tai käyttää liikaa. Mielestäni addiktio eli riippuvuus ja paheet kulkevat käsitteinä käsi kädessä. Aiheuttavathan muun muassa alkoholi, tupakka, huumeet ja pelaaminen riippuvuutta. Näin ollen riippuvuus eli liiallinen ja jatkuva käyttö mielletään paheiksi. Tämän tietopohjaisen pohdinnan perusteella voinen vapaasti sanoa, että suklaa on minun paheeni!

Kun tätä riippuvuuttani pohdiskelin, kolusin etsimässä muitakin tietopohjaisia julkaisuja. Tieteen Kuvalehti kirjoitti artikkelissaan (1.9.2009) suklaariippuvuuden fyysisistä ja psyykkisistä syistä: “Suklaa sisältää tutkitusti aineita, jotka aiheuttavat elimistössä endorfiinin ja serotoniinin muodostumista. Endorfiinit ovat elimistön omia oopiumin kaltaisia aineita, jotka saavat aikaan mielihyvän tunteen ja lievittävät stressiä.” Jos puolestaan aivoissa on tavallista alhaisempi välittäjäaineen serotoniinimäärä, sen tiedetään aiheuttavan masennusta ja ahdistusta. Ei siis ihme, jos minä hoidan itseäni suklaalla. Allekirjoitan täysin, että levyllinen suklaata lievittää hetkeksi alakuloista oloa.

Moni, varsinkin mieskunnan edustaja, saattaa naureskella ajatukselle suklaariippuvuudesta. Mutta omasta kokemuksestani tiedän kertoa, että vierottaminen suklaasta saattaa aiheuttaa jopa murhanhimoisia ajatuksia. Ja tämä tarina on tosi! Kun aikoinaan esikoiseni maailmaan pullautettuani, päätin alkaa poistamaan kehooni jääneitä ylimääräisiä kiloja, liityin Painonvartijoihin. Silloin ei laskettu syömisiä, vaan laskettiin pisteitä. Jotta ei päivässä syönyt liikaa pisteitä ja vaaka näyttäisi seuraavassa viikkopunnituksessa vähemmän, ei päivän syömisiin voinut kuulua suklaata missään muodossa. Sitä ennen saatoin vetää naamariini levyllisen suklaata miltei päivittäin. Muistan vieläkin sen kuin eilisen päivän; sen hetken ja tunnetilan. Oli pisteidenlaskun kolmas päivä painonvartijana. Asuimme silloin Espoossa. Olin aivan raivonpartaalla, täynnä aggressiivisiä tuntemuksia ja tunteita. Muistan sanoneeni silloiselle puolisolleni istuessamme autossa liikennevaloissa, että: “Mä päästän jonkun päiviltä, jos en saa suklaata.” Ja aikuisen oikeesti – olin tosissani! No, en kyllä saanut suklaata. Mutta se ei kuitenkaan ollut syy, miksi se silloinen mies on ollut nyt jo vuosia se entinen.

Suklaa on vaan niin tosi hyvää! Nytkin aivoni käy ajatuksissaan luotausta, että löytyisikö tästä huushollista jostain suklaata. Ei löydy! Ei löydy, koska olen syönyt sen kaiken, mitä kaupasta on kotiin kannettu. Tiedättekö mistä muuten tuntee suklaa-addiktin? No sen tuntee siitä, että seisoo minuuttitolkulla kaupassa suklaahyllyn edessä ja silmät luotaa hyllyjä laidasta laitaan ja ylös ja alas, eikä mikään tunnu olevan tarpeeksi hyvää suklaata tyydyttämään himojani. Saatan ehkä mutista siinä hyllyllä jopa ääneen, tarttua johonkin tuotteeseen ja laittaa sen takaisin vaihtaen toiseen – ja sama uudestaan. Tätä peliä voi jatkua hyvinkin kauan ennenkuin joku katkaisee valintakamppailuni – yleensä se on joko juniori- tai seniori-isäntä, joka tuskastuneena kiekaisee jotakin ja katkaisee valintakamppailuni. Mutta siitäkään huolimatta en ole kaupasta ilman suklaata poistunut.

Lisää addiktion merkkejä lienee se, että aivan kuten alkoholisteilla, täytyy pidättäytyä kokonaan tai jos annat pirulle pikkusormen se vie koko käden. Eli tässä tapauksessa: Jos otat palasen tai pikku patukan, seuraavalla kerralla se on jo levy! Suklaakamppailun ohella on tietysti ainainen kamppailu noista kropan ylijäämärasvoista, jotka muodostavat “mukavat” michelinin renkaat vyötärölle tai jotka röllöttävät söpösti housunmallista riippuen jenkkakahvoina vyötärön päällä. Minä tunnustan olevani tunnesyöppö! Sitä olenkin miettinyt, että miksi ihmeessä ne kaikki tunteet pitää syödä – varsinkin ne murheelliset tunteet, joita tuntuu riittävän. Laihdutusgurut ovat neuvoneet, että ei pitäisi totaalisesti kieltäytyä mistään, ettei se sitten joku päivä repsahda kahta kauheana syömisenä, mikä siis on varsin todennäköistä. Mutta minä en voi tehdä suklaan kanssa niin! Olen suklaaholisti!

Minun täytyy kieltää suklaa itseltäni kokonaan, koska en pysy kohtuudessa. Olen todella hyvä huijaamaan itseäni. Montakohan kertaa olen elämäni aikana aloittanut laihduttamisen ja kieltänyt itseltäni kaiken hyvän suklaan mukaanlukien. Sitten on silmiin osunut lööppejä tummansuklaan terveysvaikutteista ja siitä se lähtee. Kaupassa näen silmissäni sen lööpin ja perustelen itselleni, että otan vähän silloin tällöin tummaa suklaata, kun sillä on niitä hyviä terveysvaikutuksia. Ostan kotiin tummaa suklaata levyn ja säännöstellen otan sitä päiväkahvilla pari palaa. Näin saattaa mennä päivä tai kaksi, kunnes se pari palaa muuttuu riviksi, kahdeksi riviksi, puoleksi levyksi ja lopun tiedättekin. Sittemmin kaupassa suklaahyllyllä käydään kamppailua. Omatunto kuiskii korvaan “Vaan tummaa suklaata”. Mutta se pikku-piru olkapäälläni käkättää:”Pieni patukka maitosuklaata ei mitään haittaa. Pitää Sullakin jotain nautintoja olla”. Ja tässä vaiheessa usein käy niin, että mutisen miehelleni, että “Mä otan vaan tän pienen” ja pudotan jonkun suklaapatukan ostoskärryyn jo kuola suupielistä valuen. Ja se oli siinä! Siinä meni jo se käsi kyynärpäätä myöten. Pikkusormen olin antanut jo silloin, kun otin sitä terveysvaikutteista tummaa suklaata. On mennyt ehkä muutama kauppakerta, kun patukka on vaihtunut levylliseen.

Tässä vaiheessa olen tappanut jo sen suklaa/laihdutus -omatuntoni ja ajattelen, että: “Paskat! Pitää mullakin jotain hyvää olla ja mulla on oikeus omiin tunteisiin”. Tätä olotilaa jatkunee joitakin viikkoja, kunnes taas vedän joitain housuja jalkaan ja omat itrat alkavat  oksettaa. Sen jälkeen alkaa todellinen itseinhon aikakausi. Ja se muuten kestää! Eikä sitä ole tähän ikään käyty yhtä eikä kahta kertaa, vaan lukuisia kymmeniä kertoja. Aikansa, kun on ryvetty, kieriskelty itseinhossa ja säälissäkin, niin ajatusmaailma alkaa pikkuhiljaa kääntyä. Kaupassa vältän karkkihyllyä viimeiseen asti. Yleensä se onnistuu siihen asti, kun isäntä käy nappaamassa itelleen jonkun karkkipussin tai suklaapatukan. Puren hampaitani yhteen ja ummistan silmäni. Mutta kuin noiduttuna jalkani kulkevat suklaiden kohdalle ja käteni tarttuvat patukkaan: “Tää on viimeinen”.

 

Jätä kommentti

*