Veri on vettä sakeampaa – mutta kateus vie kalatkin vedestä

 

Emännän luova hetki.

Hupsista! Taas on tovi jos toinenkin vierähtänyt, kun olen saanut työstettyä tekstiä tänne blogiin luettavaksi. Tarinaahan olisi piisannut useammaksikin kirjoitukseksi. Mutta kun tahtoo nyt vaan olla niin, että nuo isännän työt häiritsevät niin kovin pahasti tätä emännän vapaa-aikaa ja luovan hulluuden toteuttamista. Kun kirjoitin tuon sanan “vapaa-aika”, niin uskokaa tai älkää – jostain syystä irvistin täällä itsekseni hampaat irvessä. Sitä olenkin harmitellut, että jos tämä nykyteknologia olisi kehittynyt jo niin pitkälle, että saisi nuo ajatuksensa siirrettyä sähköiseen kirjoitettuun muotoon suoraan ajatuksista, niin olisi näitäkin tekstejä tullut ihan suoltamalla. Iltasella, kun talo hiljenee, tahtoo vaan aina käydä niin, että tämänkin emännyyden on kaaduttava pahnoille, että jaksaa taas seuraavana päivänä saattaa päivän aamusta iltaan.

Mieltäni on niin kovasti lämmittänyt saamani palaute kirjoittamistani teksteistä. Mutta samalla se on suorastaan hämmentävää! Minut, joka joskus aikoinaan sai hätäseen C:n ylioppilaskirjoituksissa äidinkielen ainekirjoituksesta, on jotkut teistä lukijoista kehunut taitavaksi kirjoittajaksi. Niitä kehuja on niin kovin vaikeaa uskoa. Minäkö? Ei kai nyt sentään; “Ku minä oon vaan tämmönen, ihan tavallinen ressukka. Ei minusta oo mihinkään. Kuha vaan sannoo, ei ne oikeesti tarkota”. Noin kuiskii se pikku-piru, joka istuu olkapäälläni tai voisi sitä kai sisäiseksi ääneksikin kutsua – huono itsetunto. Se minulla on ollut aina, enkä liene toki ainoa ihminen, joka sitä huonoa itsetuntoa raahaa mukanaan. Voihan se huono itsetunto liittyä meihin suomalaisiin jo geeniperimässä – mene ja tiedä. Mutta harva meistä kai osaa olla tyytyväinen tai jopa ylpeä itsestään. Tai jos kohtaamme jonkun ihmisen, joka omaa hyvän itsetunnon, se vaikuttaa jo varmaan monen silmissä ylimieliseltä tai itseääntäynnä olevalta ihmiseltä. Mikä meitä oikein vaivaa? Miksi ei voisi vain tuntea, että “I’m proud to be me” (Olen ylpeä ollessani minä) ?

Se, miksi me rakennumme, koostuu tietenkin monista asioista. Isän ja äidin geenit, kasvuympäristön merkitys, sosiaaliset suhteet, kasvatus, koetut asiat ja lukuisat muut tekijät vaikuttavat siihen, millainen yksilö meistä muotoutuu. Toki sitä itseään voi aikuisena kehittää ja sitä myötä kasvaa ihmisenä. Mutta se maaperä, mistä elämään ponnistetaan saadaan syntymän myötä ja siinä, millaisessa kasvuympäristössä saamme varttua. Jos ei niitä kehuja, kiitoksia ja kannustusta tule varhaislapsuuden vuosina, on sitä hyvin vaikeaa vastaanottaa aikuisenakaan. Itse olen joutunut tekemään työtä itseni ja minuuteni kanssa paljon ja myönnän, että paljon on vielä korvienvälissä työsarkaa tehtävänä. Vaikka vanha sanonta kuuluukin, “ettei kissakaan kiitoksilla elä”, niin kyllä ne kehut ja kannustukset saavat aikaan paremman mielen ja “ruokahalukin” voi kasvaa.

Kommenttejani kirjoittamisestani lukiessani olen myös tehnyt katkeruudekseni monenlaisia havaintoja. Kehut ja kiitokset ovat tulleet lähestulkoon ventovierailta

Lohtua mielen matalaan.

ihmisiltä. Toki joukkoon on mahtunut pari miehenpuolen sukulaista ja tuttavaa sekä jokunen naamatuttu. Mutta valtaosa kommenteista on tullut ihan minulle tuntemattomilta ihmisiltä. Ymmärrän kyllä toki sen, että jos pyrin jollain tapaa kommentoimaan mieheni toimia, se saattaa aiheuttaa mielenpahennosta hänen läheisissään, koska ymmärrän täysin, että veri on vettä sakeampaa ja pidetään omansa puolta, mitä mieheni sukulaisiin tulee. Mutta tämä vanha sanonta ei toteudu omalla kohdallani. Minun vereni on ilmeisesti todella laimeaa, enkä tarkoita nyt tällä oman vereni hemoglobiiniarvoa. Tuntuisihan se joskus mukavalta kuulla omiensakin puolelta jotain itsetuntoa kohentavaa. Mutta sitä ei ehkä kannata enää odottaa, koska kateus näyttää vievän kalatkin vedestä. Tai mitä se muutakaan sitten voisi olla, en tiedä. Miksi sitä ei voisi olla onnellinen ja iloinen toisen puolesta? Onko se itseltä jotenkin poissa? Mielestäni ei ole. Se, mitä annan toiselle, tulee jokin päivä minulle moninkertaisena takaisin. Itse tulen hyvälle mielelle jo siitä, jos voin saada toisen ihmisen hyvälle mielelle. Ei se muuta tarvitse! Miksi en voisi sanoa omalle sisarukselleni, että tosi hieno juttu, jos olet löytänyt kirjoittamisen kautta uutta sisältöä elämääsi tai että, onpa Sinulla sana hallussa. Olisiko se heiltä poissa jotenkin, jos…? Tätä kaikkea olen pienen pääni sisällä surullisesti miettinyt. “Kuka näkee Sut?” , tuo radion soittolistoilla tiuhaan soiva Juha Tapion biisi, on todella puhutteleva kappale. Niin puhutteleva, että se on itkettänyt minua jo monet kerrat. Kiitos, että olette nähneet minut –  Te tutut ja tuntemattomat lukijani.

Toisaalta nuo saamani kehut luovat myös jonkinlaisia paineita. Entä jos en kykenekään tuottamaan yhtä luettavaa ja viihdyttävää tekstiä? Entä jos tuotan pettymyksen? Siltä tämäkin teksti itsestäni nyt tuntuu. En saa jotenkin päälle nyt sitä “Flow”-tilaa, joksi itse olen alkanut kutsumaan sitä luovan olon hetkeä, jolloin ajatukseni ikäänkuin valuvat ajatuksistani tälle läppärin näppäimistölle. Siis tuotakin ongelmaa olen pohtinut tullen siihen tulokseen, että en kirjoita näitä tekstejä sillä ajatuksella, että olisin maksettu viihdekirjailija. Kirjoitan näitä tekstejä omasta elämästäni ja ajatuksistani. Ja jos ne sattuvat tuottamaan joillekin mielihyväntunteita, iloa tai jopa tuomaan lohtua, niin hyvä niin. Kaikki, mitä kirjoitan, on elävää elämää; mitään siihen lisäämättä tai pois jättämättä. Koetan riittää lukijoilleni ihan vaan minuna, enempään en edes pystyisikään. Minä riitän – sitäkin ajatusta yritän itselleni opettaa. Mutta en ehkä kelpaa kelle vaan. Sorry Juha Tapio – sekin on hyvä kappale. Mutta elämä on vaan kertonut minulle muuta. Onneksi kuitenkin olen saanut elämääni ihmisiä, joille kelpaan juuri sellaisena kuin olen ja jotka näkee minut, vaikka oma vereni on laimeaa.

Jätä kommentti

*