Toistaako historia itseään?

military-jet-593287_1920

Marraskuussa vuonna 1939 Neuvostoliiton rajalta kuului tykistön laukauksia. Noista äänistä alkoi Neuvostoliiton ja Suomen välinen neuvottelu, jossa kuvaannollisesti tykin kuulaa heiteltiin puolelta toiselle. Kumpikaan ei tunnustanut laukauksia omikseen. Pari päivää myöhemmin Moskovan radio syytti suomalaisia rajan ylittämisestä, vaikka tosiasiassa  suomalaiset oli siepattu. Pian itänaapuri irtisanoi Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen ja katkaisi diplomaattisuhteet. Alkoi vajaan puoli vuotta kestänyt talvisota.

Mennyt tulee väkisinkin mieleen kun seuraa viime vuosina tapahtuneita ilmatilaloukkauksia. Asetelma on sama kuin silloin ennen. Venäjä tekee jotain, Suomi reagoi siihen, Venäjä kiistää. Mainilan laukauksistakin on saatu nykyajan esimerkki, kun Venäjä valtasi Krimin niemimaan puolitoista vuotta sitten. Krimin sisäministeriön edustalla sattunut välikohtaus tulkittiin Venäjän puolelta selkeästi suuremmaksi kuin mitä se Krimin mielestä oli. Perjantai-iltana julkaistiin vielä uutinen, jossa kerrottiin Suomen ja Venäjän rajalla tapahtuneesta laittomasta rajanylityksestä.

Tällaisia uutisia kuullessani mietin niitä noin 22 000 sotaveteraania, jotka taistelivat aikoinaan Suomen itsenäisyyden puolesta. Sota oli rankka kokemus niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tunteille ei saanut antaa liikaa sijaa eivätkä sodan kokeneet paljon näkemästään puhuneet. Siitä jäi ikuiset arvet, jotka ulottuvat joissain määrin jopa minun sukupolveeni saakka.

Aika rintamalla ei koskaan unohdu. Muisto tapahtumista haalenee kuitenkin ajan myötä. Ihmismieli on siinä kohtaa armollinen. Mutta mielemme on kehittynyt myös tunnistamaan uhkia ja pelkäämään pahinta. Mitä siis mahtaa miettiä viimeaikaisten uutisten ääressä ihminen, joka kerran uskoi rauhaan ja hyvyyteen, mutta sai pettyä pahemman kerran?

Kuva: Pixabay / skeeze

Kommentit

  • Fiat

    Täällähän jytisee Grippenit ja Hornetit nyt. Se on hyvä asia.

Jätä kommentti

*