Perhepolitiikalla luotava toivoa

Tilastokeskuksen tuore väestöennuste tuntuu vihdoin herättelevän suomalaisen yhteiskunnan pohtimaan merkittäviä muutoksia väestö- ja perhepolitiikassa. Ennen yhdenkään etuuden korotusesitystä tai säästöleikkauksen purkua tarvitaan asennemuutos. Onko perheiden hyvinvointi sellainen itseisarvo, johon halutaan panostaa ja joka on pohjana koko yhteiskunnan hyvinvoinnille?

Tälläkin vaalikaudella liian monessa poliittisessa keskustelussa perheen merkitys on ollut alisteinen muihin yhteiskunnallisiin tavoitteisiin nähden. Nurjimmillaan suhtautuminen on ollut perhevapaakeskustelussa, jossa perheestä on tehty lähes riippa tasa-arvoisempaa työelämää tavoitellessa. Työnantajien maksurasituksen jakautuminen on isompi huoli kuin lapsen kiintymyssuhteiden kehittyminen.

Osa tuntuu näkevän lasten kanssa vietetyn ajan Suomen kilpailukyvyn suurena uhkana. Samanaikaisesti tietysti odotetaan, että perhe työpaineiden, ylitöiden ja jatkuvan kiireen keskellä kasvattaa hyvinvoivia kansalaisia kantamaan vuorollaan vastuuta veronmaksusta ja eläkejärjestelmistä.
Julkisuudessa oleva mielikuva lapsiperheen arjesta on negatiivinen. Sen ajatellaan sisältävän jatkuvaa väsymystä, riitelyä, kuskaamista ja ”oman elämän” päättymistä. Tarvitsemme siksi ennen muuta lapsimyönteistä ilmapiiriä ja pitkäjänteistä perhepolitiikkaa, jolla voidaan lisätä perheiden uskoa omaan selviytymiseen ja kannustaa nykyistä suurempaan lapsilukuun.

Syntyvyyden lisääminen edellyttää nykyistä lapsiystävällisempää yhteiskuntaa, mikä merkitsee mm. perhetukien korotuksia sekä perheen ja opiskelun tai työn parempaa yhteensovittamista ja rajojen madaltamista. Tarvitsemme parempaa työllisyyspolitiikkaa, pysyviä ja kokopäiväisiä työsuhteita ja parempaa työelämän joustoa. Tarvitsemme myös laadukkaampaa varhaiskasvatusta ja enemmän tukea perheille lasten kasvatuksen haasteisiin. Jokainen perhe tarvitsee ympärilleen tukiverkoston. Siihen voi kuulua niin sukulaisia ja ystäviä kuin naapureitakin. Myös ennaltaehkäisevään kotiapuun kannattaa panostaa.

Viikon vaalipaneelit paljastivat, että perhevapaakeskustelussa tuntui jopa valtiovarainministerin pää hivenen kääntyneen. Nyt uudistus saakin maksaa, ja hintalapuksi on pääministerin taholta arvuuteltu 200 miljoonaa. Perhevapaauudistuksessa on lisättävä joustoja ja vähennettävä sääntelyä, sillä perheiden tarpeet ovat erilaisia. En ole koskaan syttynyt vanhempainrahakausien kiintiöittämiseen vanhempien välille, silla kiintiöinti kaventaisi valinnanvapautta ja lisäisi tarpeetonta sääntelyä perheille. Työelämän yhä kiihtyvä muutos tarkoittaa erilaisia työpäiviä ja vaihtelevaa hoitotarvetta. Kiintiömallit sopivat tähän yhtälöön heikosti.

Perhevapaauudistuksessa on tärkeää myös ottaa huomioon perheiden monimuotoisuus ja siitä johtuvat erilaiset tarpeet. Esimerkiksi yksinhuoltaja- adoptio-, monikko- tai sijaisperheillä on erilaiset tarpeet. Samoin on otettava huomioon vanhempien avioerot ja monen pikkulapsen elämä kahdessa kodissa. Yrittäjä- tai opiskelijaperheillä on omat erityiset tarpeensa. Siksi joustava malli, jossa vanhemmat itse päättävät lastensa hoidosta ja vapaiden jakamisesta on kaikkein toimivin.

KD on eittänyt edellä mainitut kriteerit täyttävää Taapero-bonus mallia, jossa maksettaisiin ansiosidonnaisen jakson jälkeen verotonta hoitorahaa, jonka perhe voisi käyttää joustavasti hoivapalvelujen ostamiseen tai kotihoitoon. Lisäksi ensimmäisen lapsilisän yhteydessä maksettava 1 000 euron vauvaraha olisi tervetulolahja pienokaisen perheelle vaiheessa, jossa on yhtä ja toista hankittavaa uudelle tulokkaalle. Vauvaraha tasaisi nykyistä eriarvoisuutta kuntien välillä, joissa osassa sitä maksetaan ja osassa ei.

Malleja erilaisille uudistuksille löytyy joka puolueelta. Tärkeintä on, että päästään irti vaalikausittaisesta ajattelusta kohti pitkän tähtäimen hyvinvoinnin rakentamiseen. Lapsiperheiden hyvinvoinnista huolehtiminen ikääntyvässä Suomessa on välttämätön osa kaukokatseista tulevaisuuspolitiikkaa.

Jätä kommentti

*