HeikkisAntti ja Pihkatappi

Kuulin ensmäisen kerran HeikkisAntista muutama vuos sitte, kun äiti kerto, jotta häntä kävi huastattelemassa mukava nuormies Pitäjäläisestä. Äitistä tuli sotaorpo, kun hänen isäsä oli niihin miesten joukossa, jotka puolustivat aikonaan Talavisovassa Petäjäsuarta kenraalin käskystä viimeseen mieheen ja sinneppä puolustukseen se ukki sittä jäi. Lehtijuttu äitistä oli tosi hyvä, lämmöllä ja ajatuksella kirjutettu.

Eipä siitä sittä pitkään männykkää, kun HeikkisAntilta ilimesty kirja nimeltään Pihkatappi. Äiti osti sen heti ja minähii tietenniippä lukasin sen. Oli niin miellyttävee lukemista, kun murre oli niin tuttua, nuapurkunnan lottuutusta ja olhan se elävä kasvutarina lapsesta nuoreks mieheks, mualaisliittolaisesta ajattelusta ja mualaisten elämästä.

Kun kerta tykkäsin Pihkatapista, niin pitihän se Juicennii Risanen elämä ottoo kottoo luvettavaks, kun äiti oli sennii sittä ostana. Muuten hyvä, vuan pikkusen liian pitkä. Viimeset sata sivua rupes jo puuvuttammaan. Alakuosan luvin ihan ahmimalla ja liekkö siitä tulluhii sittä semmonen kyllötys osin nippeltietoo lukkiissa. Vuan paljo tuli uuttakii LeskisJuhanin elämästä.

Mut siihen pihkatappiin. Kun selevis, jotta siitä tulloo näytelmä, niin oli ihan selevä asiaja, jotta kahtommaan on mäntävä. Äiti ei nyt lähtenä matkaan, vuan entinen koulukaverin Ilkka käypi meleko harvakseltaan teatterissa ja arvelin, jotta kysäsen sitä mukkaan. Siinä ollii sittä sovitteleminen, jotta löyvettiin sopiva päivä. Kolome ensmäiseks ehotettua päivee ei sopina Ilkalle ja senpä tähen suatiin yhteinen aika vasta melekein viimesille esityksille, vappu-uattoon.

Kun mänin teatterille ostammaan lippuja helemikuun lopulla, sattu sen päivän esitykseen olemaan vappaa paikka. Arvelin, jotta käynpä varalta kahtomassa jo sillon, ettei vuan jiä näkemätä. En hätkähä ihan vähästä, vuan jotennii tuntu, jotta sitä vittua hoettiin pikkusen liikoo. Vieressä istunu vielä vähä vahanempi herrasmies sano välaijan alakaissa, jotta olipa meleko roisia kieltä ja näky lähtevän sittä kesken kaiken poikkeen. Ja niihän nuo lehissä jottii kirjuttivat, jotta liijan rummoo kieltä käyttäävät. Siitä huolimata näytelmä oli minusta kahtomisen arvonen. Niin hyvä, että voipihan tuona käyvä kahtomassa toistekkii.

Ja se olikii viisas ratkasu. Uuvelleen kahtoissa kerkii näkemään ja ehke ymmärtämäännii asioita erlailla. Näytelmässä seilataan eessuntaas Jussin elämässä, välillä lapsuuvessa ja välillä vähä aikuisempana. Ensmäisellä kerralla en välillä meinanna pysyä perässä, vuan toisella kerralla jo paljo paremmin. Jussi pienenä poikana kolomipyöräsellä ajjaissaan tuttia lupsuttaissaan oli niin lutunen. Se kerkes jokapaikkaan korvat höröllä kuuntelemmaan mittee ne aikuiset sannoo ja lasten tappaan laakas sittä enempi tai vähempi sopivissa paikoissa kuulemasa kaikelle kansalle. Ne ihmettelyt, pelot, koko pienen miehen tunteihin kirjo ja viaton lapsen mieli näky loistavasti pikkuJussin ilimeistä ja olemuksesta. Ja aikuisemman Jussin epävarmuus, rakkauven kaipuu ja vuatimusten ristipaineissa eläminen näky puhheihin lisäks koko ropassa.

Jotennii tuntu, jotta toisella kerralla sitä vittuahii hoettiin vähempi vai lie huomio ollu paremmin muussa. Ilkka sano, jotta sama kai se onko sitä vittua kymmenen tai viistoista kertoo, kun välaijalla pohittiin kuoharin iärellä mittee oli nähty ja kuultu. Kumpihii tykättiin näytelmästä ja Ilkkahii sai täyven teatterielämyksen, kun sain hillittyä kielen enkä kertona juonesta mittää etukätteen.

Näytelmässä on monenlaista ihmiskohtalloo, tuttua muaseuvun elämee yhteisöllisyyksinneen, nauruneen ja itkuneen. Samanlaisia persoonia, juoppoja ja jonniisortin kylähulluja muistan omasta lapsuuvesta ja vielä aikuisuuvestahii. HeikkisAntti on amatööri, vuan eipä hävennä yhtää ammattilaisten rinnalla. Jussin ja isäsä suhetta kuvattiin hienosti ja Karri Lämpsä isä Erkkinä oli niin luonteva mualaisisä, pikkusen tai pikkusen enempi jäyhä ja tunteihin ilimasussa kömpelö, vuan silti rakkauttaan omalla tavallaan osottava. Onneks oli suaneet mukkaan vielä Auli Poutiaisennii, joka on loistava näyttelijä, vaikka eipä kettää muitakaan piäse moittimaan, taitavia ammattilaisia oovat koko teatterin sakki.

Oli ilo kahtoo Pihkatappia, siinä sai sen mitä luvattiinnii. Teatterin sivulla sitä kuvattiin draamana sukupoloviin välisestä kuilusta ja muaseuvun autioitumisesta. Sen sanottiin olovan errään savolaissuvun tarina, jossa toiveet ja ootokset törmeevät seinään ja jossa menneisyyven huamut varjostaa nykyisyyven piätöksiä. Kiitokset Antti Heikkiselle ja Kuopion kaupunginteatterille.

Nyt vuan oottelen, jotta isä suapi luvettua Turjailijan ja kirja joutaa mulle, sittä seuroovana on ootoksessa Juakko Teposta tekkeillä olova kirja ja kun meistä on äitin kansa tullu ihan Anttifania, niin ens kesänä lähetään kahtommaan Iisalameen, jotta mittees se HeikkisAntti siellä kesäteatterissa esittää ja mitenkä.

 

Jätä kommentti

*