Kesä, teatteri ja rakkautta Olavi Virtaan

Kesän vakiojuttuihin kuuluu kesäteatteri ja kävin viime viikolla vähä etukätteen tutustumassa yhteen esitykseen. Oon yks Kuopion kaapunnin hyvinvointilähettiläistä ja siinä hommassa piäsin kahtomaan Kuopijon Uuven Kesäteatterin harjotuksia musikaalista Solistina Olavi Virta.

Siinäpä sitä ollii ihmettelemistä. En ois arvannakkaa mitenkä tarkkoo hommoo se harjottelu on. Pittää osata lähtee aijallaan, tehä kaikki sovitut kommervenkit ja opetella kaikki hommat vimpan piälle. Ei ois minusta siihen. Vuan eivätpä ottaskaa, kun siellä onnii oikeet ja taitavat ammattilaiset hommissa. Sain keskittyä nauttimmaan ja niinpä musiikki ja tapahtumat rupessii kulettelemaan minua illuusioihin mualimoihin.

Meillä oli kotona tuvan ikkunalla ratio ja minä istuin pienenä tyttönä päiväkauvet korva kiinni siinä, joten ossoon vieläkii aika monen 60-luvulla soitetun iskelmän sanat. Elin lauluin mielkuvitusmuailmassa ja niihin tarinoihin haikeuvessa. ”Hoppeinen kuu luop merelle siltoo, ei tulla ikkään voisi tämmöstä iltoo. Oottelin turhaan sinuva, armain” En oikein ies ymmärtänä ketä ois pitänä ootella, vuan elin lauluissa mukana niinkun alle kouluikänen haaveilija vuan ossoo, Ja kuu kuluki piliven taa ja meri ol harmain. Oli ihan hilikullaan, etten kajjaattana teatterreissulla iäneen muihin matkassa, vuan kun mulla tuppoo pikkusen iän pillaatummaan ulos tullessaan tai suatan joskus lauloo ihan iteksen moni-iänisesti, niin laulelin vuan omassa mielessän.

”Tuli auringon, kulta kuutamon, ehkä toisille kauniita on. Mua viihyttää, mieltä lämmittää yks herttanen kiharapiä”. Kun kasvoin isommaks, aloin hiljalleen ymmärtee, mistä lauluissa suattas olla kyse. Musikaalin yhessä tanssilavakohtauksessa nuor mies suhhautti polokutipyörällä lavalle ja empi ja empi uskaltasko hakkee vai eikö uskaltas. Sitä touhua oli ilo katella, Piti ihan iäneen nauroo rätkättee ja uskon, että moni muuhii suattaa nauroo ihtesä melekein läkähyksiin sitä venkoilua ja muutakii sen miehen eläväistä männöö seuratessa. En naurultan pystynä sanommaa, jotta herrantähe mäne nyt, kun toinen niin sinua oottaa.

Ilosta puhheenollen. Se ois semmonen asia, jota pitäs meijän kaikkiin elämässä olla enempi. Sennii takia kannattaa hakkeutua illoo, naurua ja hauskanpittoo tarjooviin paikkoihin. Ja tanssissahii niitä on, niinkun musikaalin tanssijoihin esityksissä ja niin taitaviakii oovat. Minun piti pittee penkistä kaksin käsin kiinni, jotta en kirmanna mukkaan ja etennii Olavin käsvarsille pyörähtelemmään, jotta vie minut ihan minne tahhaasa. Vuan se Virran vaimo, kaunisiäninen Milana Misic ei ois suattana tykätä, jos vielä minähii oisin kimmonna sinne muihin vieraihin naisiin sekkaan.

Sitten Olavi Virta laulo ” lempes annoit ja kestävän sen vannoit, mut kesti se vuan hetkisen jo murheeks vaihtuin. Sun sanas kuumat ol valetta vuan”. Itelläs ol, sennii mokoma, mietin ja sitte vielä rojisoit sen muihin. Siinä kohti tul mieleen tuas omiakii asioita, parihii entistä poikaystävee. Melekein rupes pistelemmään vihaks, vuan ennenkun kerkesin nousta ripittämään mokomoo häntäheikkiä, sain ihteen kielestä kiinni ja keskityin kahtommaan..

Olavi Virta oli tosijaan kova naistenmies, hurmuri oikein ja naisista tuntu, jotta se laulaa vuan mulle. Mullahii oli ihan semmonen tunne. Sami Kojonen oli ihan ilimetty Olavi Virta ja laulo niin kommeesti, jotta ihan huokasutti kerran jos toisennii. Vuan oli sillä Virralla kurja kohtalo; sokertautiin sairastu, viinan kansa läträs ihan liiannii kansa ja taishan tuota halavatakkii, vuan lauluiän säily kommeena loppuun asti. Eikä onneks tarvinna olla itekseen loppuvuosinakkaa. Liiallinen yksinäisyys kun ei oo kellekkää hyvästä. Hulda piti hellästi huolen kuninkaastaan, rakkauven palo hehku katsommoon asti. Ois pitänä kysyvä, saiko se polonen jottai ommaishoijon tukkee vai paloko sillä omat rahat siinä rakkauven ja huolenpion liekissä.

Vaikka ajatukset karkas välillä ommiin muistoihin, seurasin siitä huolimata silimä kovana lavan tapahtumia. Ja siitäpäpä sen tuntoo ja tietää hyvän esityksen, kun se herättää mielessä elloon vaikka mitä, viepi männessään ihan muihin mualimoihin, tunnelmiin ja tunteisiin. Välillä itkettää, välillä naurattaa, välillä siälittää ja suattaapa suututtoohhii ja sittä meinoo viijä ihan hurmijoon. Niitä kaikkia tarjoo tänä kesänä Rauhalahen kesäteatteri koko rahan eestä. Kannattaa männä kahtommaan. Mulle kelepas keskeneräsenäkii, vuan meinasin männä nauttimmaan vielä valamiistahii. Ja jos se Olavi on sittennii yhtä ihana, niin suatanpa männä esityksen jäläkeen koputtelemaan sen ovelle, jotta tässä minä nyt oisin.

Vuan sehän se vielä piti muistoo: Sanotaan, jotta harmonikka ja Suomen kesä kuuluu yhteen. Mut minä muutin mielpitteen siitä asiasta ihan kerralla harjotusta katellessan. Saksofonin haikee ja illassa viipyilevä soitto sopi kuin unelma rantamaisemaan ja kessään. Sitä paitsi se on seksikäs soitin, varsinnii kun sitä soittaa taitavasti kellohammeinen elovenatytöltä näyttävä kaunotar. Ihan vinkiks, jos isäntä meinoo jiähä kottiin, niin sillä tiimoin sais sennii köijättyä kahtommaan.

 

 

Kommentit

  • ruusujalka

    Niin karkasivat omatkin ajatukset nuoruuden huumaan kun luin juttuasi. Kyllä olet saanut viärät leukapielet syntymälahjaksi. Ilo lukea blokejasi, antavat hyvän mielen. Jatkoa kiitos!

    • Tuula Ärväs

      Kiitos! Näsäviisautta ennakkoperintönä :)

Jätä kommentti

*