Kävin eilen ystävän luona kylläilemässä. Hän tuli alakuvuosta neljännen kerran mummoks ja kaks pienintä oli äitineen käymässä. Minäkii sain pittee seitenviikkosta pikkumiestä sylissä ja ihan syvän sykkyrällän kahtelin sitä pientä ihmettä. Ja ilima oli ihan sakkeena rakkauvesta. Mummoystävä ihan hehku ilosta ja välittämisestä, jonka lastenlasten lähheisyys oli tuona. Minäkii piäsin kylypemmään siinä valossa. Ja pitihän siinä muutamat lastenlasten kuvattii katella eli tehä tuo otsikon mukanen mualiman noppein ranneliike.

Kottiin tultua mietin mummona olemista ja omia mummon kultasia. Sunnuntaina kävin heijän luonaan skypekylässä ja neitit oli tuas niin touhussaan. Pienemmällä oli suunnitelmissa johii esitys, vuan se mäni enempi humpatukseks tällä kertoo. Nojatuolissa hyppiissään neiti hihku ajavasa skypellä mummon luo. Niin sitä nykyjään hurrautettaan millon minnehii ja millähii. Ja puhelun lopuks sain isommalta kultaselta näytön täyveltä suukkoja. Olipa mummolla hyvä mieli vielä nukkumaan männessähii.

Kävin nyt uamutuimaan netissä tutkimassa mittee mieltä siellä ollaan mummoista. Vauva.fi: stä tietennii löytyy monenlaista kommenttia siitä lähtiin uskaltaako jättee lapsesa yöks mummolaan siihen, jotta isovanahemmat eivät oo yhtää kiinnostuneita lapsenlapsistaan.

Uskaltamisessa lie kyse enempi omista tunteista ja peloista, kun isovanahempiin kyvyistä, jos kerta ihan tolokun immeisiä oovat. Vuan sitä ihmettelen, mitenkä jotkut mummot arveloo jo hoitaneesa oman ossuutesa eivätkä avita lapsiaan. Jiävät siinä vaille issoo elämän rikkautta.

Netistä löyty tietenniippä ohjeita mitenkä ossois olla hyvä mummo. Neuvoja ei sua mummot tuputtoo ja lastesa ohjeita lapsenlapsen hoijosta pittää nouvattoo. Mualima ja kasvatusohjeet on muuttuna siitä, kun mummot hoiti omia lapsiaan, niinpä kannattaa enimmäkseen ja piäsiäntösesti pysytellä poikessa neuvomamiehen hommista. Jos vanahemmat on jottai kieltänä, niin sitä ei sais mummokaa antoo. Vuan eiköön mummolassa sais olla ies vähä jottai joustoo kotisiäntöihin verraten, kun sovitaan, että se on vuan mummolan tapa. Lasten päivissä on monesti niin paljo ei-sanoja, jotta mummolassa suapi touhuta vähä rennommin.

Ikävästä ei netin mukkaan sua syyllistee eikä sitä sua alleviivata. Vuan suapihan siitä puhua, kun ikävähän se tulloo, jos harvemmin nähhään. Voipi miettiä porukalla mistee se kertoo. No tietenniippä siitä, kun toinen on tärkee ja rakas. Se asia on sittä monesti sillä selelvä ja käsitelty.

Mummon ei tarvihe olla täyvellinen, luki netissä. Eipä oo siitä pelekoo, on niin monesti tullu totistettua sehii asia, kun lapsenlapset opettaa vanahemmuuvesta vielä lissee ja oppii olemaan parempi mummo kun oli äitinä. Voipi oppia sennii, jotta harmituksia ei tarvihe kerätä ja säilöö. Ne voipi unohtoo heti ja samoin tein kun asia on selevinnä ja selevitetty.

Ja on se hyvä tukkee lastesa parisuhetta niin, jotta suavat välillä kahenkeskistä aikoo. On kaikkiin etu, jotta vanahemmat voipi hyvin suhteessaan. Ja kun vanahemmat on omilla mänöillä voipi keskittyä kultasiin, kun ei tässä mualimassa paljo sen parempoo oo kun pienen käet halloomassa tai sen kuuleminen, jotta mä lakastan sua.

Oma äiti on ollu paras esmerkki mummona olemisesta. Oon niin kiitollinen monista ja monista kerroista, kun sain apua. Sillä hyvällä mallilla haluannii laittoo hyvän kiertämään. Ja loppuisa lopuks lapsiaan auttamalla ja lastenlasten kansa ollessa suapi ite paljo enempi kun antaa.