Perkele, en anna periks!

Elämässä tapahtuu vaikka minkälaista asijoo. Tulloo sairautta tai muuta vastoinkäymistä. Ensin sitä kuuhottaa siinä surussaan, pelossaan, suuttumuksessaan, vihassaan tai mikä se nyt kellehii ensmäisenä nousoo pintaan. Tulloo semmonen olo, jotta tämä on liijan epäoikeuvenmukasta, minkätähen minä ja mitenkä tästä nyt etteenpäin. Alussa suattaa olla semmonennii olo, jotta tästä en seleviä eikä tämä mäne ikinä ohi. Joskus ei mänekkää, vuan sillon pittää vähitellen vuan yrittee opetella elämään sen asijan kansa.  Voipi aatella, jotta nyt on näin, vuan mittees voisin tehä siitä huolimata.

Tuttavat joskus yrittää lohuttoo, jotta ei immeinen sua kannettavakseen enempi kun jaksaa. Paskapuhetta sanon minä. Tuommosilla lohutuksilla sanoja lohuttaa vuan ihteesä. Jos haluvaa ellee, on vuan jaksettava ottoo vastaan kaikki mitä on tulossa. Toisten kauhistelu suattaa kansa tuntuva pahalle, kun ei oo oikein ite ymmärtänä, jotta onko toillaannii kyse niin hirveestä asijasta. Ja onhan se niinnii, jotta loppuisa lopuks kaikki kamalaks kommentuijut asiat onnii tarkemmin aatelleen vuan elämee.

No, jonnii aikoo suattaa männä niinnii, jotta järki ei juur piäse piätä hipasemmaan, kun ei järkytykseltään oo täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Suattaa tulla tehtyvä jottai joka myöhemmin harmittaa tai ihan lopullisempiakii piätöksiä omasta elämästä. Ystävät suattaa oottoo ettäisyyttä tai ihan hävitä ja siitä ollaan aiheesta pahoilla mielin. Joskus syynä voipi olla sehii, jotta on kuatana toisten niskaan niin raskaita asioita, jotta toinen ei jaksa ottoo niitä vastaan. Rinnalla kulukeminen suattaa viijä paljohii voimavaroja, kun joutuu miettimmään semmosijakii asijoita, joihin ei ois vielä valamis.

Jotennii oon tullu siihen tulokseen, jotta itesiäli on kuitennii yks suurimmista vihollisista soppeutumisen ja toipumisen tiellä. Jos jiäpi voivottelemaan, jotta voi minuva polosta ressukkoo, kellää muulla ei oo tämmöstä, niin eipä siinä justiisa muulle sittä aikoo jiäkkää ja pikkuhiljoo suattaa ruveta katkerruussii koputtelemaan ovelle. Vaikka pittäähän siinä itesiälissähii suaha jonnii verran riutua. Semmonen vartti päivässä, mielellään heti uamusta riittää meleko hyvin normipäivään. Lopun päivästä voipihii sitte keskittyä muihin asioihin, kun on sehii hoijettu pois alta.

Sattupa elämässä melekein mitä hyvviisä, niin pitäs meleko noppeesti yrittee palata niin tavallisseen elämään kun suinnii pystyy. Kun pittää huolen siitä, jotta syöpi, nukkuu, liikkuu jonnii verran eikä jiä liijan paljo ihan itekseen, alakaa pikkuhiljoo männä jo parempaan suuntaan.  Sitä ei etukätteen uskoskaa mihin kaikkeen immeisen miel soppeutuu

Ylleesä jollai muullakii on samanlaisia kokemuksia. Semmosen ystävän löytäminen on iso ilo, kun asioihin jakaminen ymmärtävän kansa tekköö monesti vaikeistakkii asioista tavallisempia. Varsinnii jos löytyy semmonen, joka ossoo kahtoo asioita vähä valosammasta näkökulumasta. Ja jos ei löyvy kettää muuta tueks, eikä meinoo pärjätä, pittää hakkeutua ammattiauttajiin hotteisiin, itekseen ei pie jiähä liijaks mytimään.

Vastoinkäymisiin tullessa ei naurata eikä tarvihe. Ilolle on siinä vaiheessa meleko vähä syitä. Vuan on se niinnii, jotta kuhan vähä aikoo kulluu, ruppee jo hymyäkii irtoomaan ja pikkuhiljoo naurattammaannii. Siitä tietää, jotta toipuminen alakaa eestyvä tahi soppeutuminen. Ja aina jaksan natkuttoo samasta asijasta eli siitä, jotta ilosia asioita, naurua ja hassuttelua pitäs olla meijän kaikkiin elämässä paljo enempi. Olis kaikkiin keppeempi kulukee.

Sittä on vielä se asenne. Siitä puhutaan paljo ja oon ainahii omassa elämässä totistana sen merkityksen etteenpäin mänemiselle. Muistissa on selekeesti muutaman vuon takanen meleko toivottomalle tuntunu tilanne, jossa piätin ihan iäneen kottiin kävellessän: Perkele, en anna periksi. On ihan terveellistä aatella, jotta vaikka mulla ois jälellä ainoastaan tämä päivä, niin yritän tehä siitä niin hyvän kun mahollista. Eikä meillä kellää sen pitemmälle taija juur olla mahollisuuta vaikuttookkaa.

Mistälie tämmöset aatokset juolahtana mieleen tänä uamuna. Synkkä ja satteinen myöhäsyksykö lie moiset loihtina. Vuan vielä sanon eli kirjutan sennii, kun kerta nyt suarnalinjalle läksin, jotta elämä kannattas käyttee melekolailla ihan mahollisimman täyteen elämään, jossa ois niitä ilonpipanoitakii. Kukkaa meistä ei tiällä piäse iliman vastoinkäymisiä ja ihan jokkaisella meistä on varmasti jottai hyvveekii elämässä vastoinkäymisistä tai sairauksista huolimata, kuhan vuan ruppee kahtelemmaan, näkemään ja huomoomaan.

 

 

Jätä kommentti

*