Puhuminen on hoppeeta, kuunteleminen kultoo

Uamulla herätessä oli mielessä ajatus kirjottoo tännään puhumisesta ja kuuntelemisesta. Kävin kuitennii ensin nuamakirjassa kahtomassa mistee kaverit on tykännä. Sieltähän ei nykysin juurkaan löyvä kenenkään kuulumisia, kun siellä on kaveriloihin ja kaverinkaveriloihin tykkäyksiä kaikenmualiman nettisivustoista. Kyllästyin vierittelemmään tykkäysuutisia, vähensin kaveriporukan puoleen ja nyt on vähempi selloomista.

No se on toinen juttu, vuan sieltä kuitennii löyty vähä aihetta sivuten jonkun tykkeemänä juttu, jossa ratiokanava oli huastatellu missiä, joka oli oli kolome viikkoo Hollyvoodissa. Suomen kieli oli unohtuna sillä reissulla. Huastattelua kuunnellessa rupes pikkusen naurattammaan, mutta voiphan se tietennii ulukomuan kieli olla mielessä piälimmäisenä, jos on puhuna sitä koko kolomen viikon aijan. Vuan on se oma kieli joskus unehtuna lyhyvemmässä aijassakkii. Muistan kun 1970-luvulla yks kotikylän poika oli viikon Helsingissä ja osas palattuvaan puhua vuan stadin slangia. Oli kait ollu railakas viikko, kun heti tultuvaan pyyti yhtä kaveria heittämään huntin. Kaveri kysy, jotta mikä vitun huntti. Siihenpä se satasen laina jäi sillä kertoo ja rupes vähitellen murrehhii pallautummaan mieleen. Sua nähä pallautuuko äitinkieli missille.

Vaikka puhuttas ihan sammoo kieltä ja murrettahii, niin toisen puhheen ymmärtäminen voipi joskus olla vaikeeta tai sen ymmärtää viärin. Ihan samoilla sanoilla voipi olla meille hyvinnii erilaisia merkityksiä ja sittä kun vielä kunnellaan toista ommiin ajatusten ja kokemusten kautta, eli tavallaan kuullaan vähä niinkun mitä halutaan, niin eipä niiltä viärinkäsityksiltä voi välttyä. Siitä tulloo joskus meleko pöljä tunne, kun yrittää selevittee jottai asioo, toinen käsittää viärin, ja keskustelu liiroo asemasotatillaan eli toinen tahi kumpanennii männöö puolustuskannalle ja sillonhan asia ei etene eikä seleviä. Viimen siinä kyllästyy, jotta olokaan: parempi laiha sopu kun lihava riita. Jos kysseessä on toillaan tärkee asia, voipi olla viisainta ottoo mukkaan joku kolomas selevitysimmeinen, joka ossoo ohjata keskustelun takasi oikeille urilleen.

Jotkut tykkee niin kovasti omasta iänestään ja omista tarinoistaan, jotta eipä siihen välliin piäse muihin iäntä eikä asioita. Olin aikonaan piäkaapunnissa perehtymässä muutaman päivän uuteen työhön ja perehyttäjä sano, jotta voitas alakuun kertoo jottai itestämy. Sitte hän huasto pitkään ja hartaasti omasta elämästään ja ajatuksistaan. Sittä tarinasa lopussa hän sano, jotta olipa mukava tutustua sinnuun. Ihan mukavata oli minustahhii, kun tykkeen tarinoista… paitsi, että en ollu kertona itestän yhtää mittää ja jäikii kertomata, kun piti männä perehytettäviin asioihin.

Joillahii on myös niin vankat ja varmat mielipitteet ja ehke kuvitelma siitä, jotta se jumalaisen viisauven viitta on asetettu justiisa hänen hartijoilleen. Semmoselle keskustelijalle voipi olla vaikeeta kuunnella toista, kun oma iän ja omat ajatukset kajahtaa niin kommeesti. Toiselle voipi siinä tulla tunne, jotta minun ajatuksian ei arvosteta ollenkaan eikä ennee yritäkkää puhua mittää.

Puhumattomuus voipi johtua tuostai eellämainitusta tahi jotkut on vuan sitä mieltä, jotta hyö ei ossoo puhua. Vuan se on semmonen taito jota voipi harjotella ja jonka oppii. Ja ussein kun hiljasemmalle annettaan aikoo ja mahollisuus, niin juttua ruppee tulemaan ja essiin nousoo siinä hiljasuuvessa mietittyjä arvokkaita ajatuksia. Ommiin toiveitten ja tarpeitten tunnistaminen ja niistä kertomaan oppiminen on tärkeetä tyyvyttävän elämän ja etennii parisuhteen suavuttamiseen.

Puhuminen on osa vuorovaikutusta, jossa pittää osata oman puluputtamisen lisäks kuunnella. Joskus keskustelussa voipi käyvä niinnii, jotta ei keskity ollenkaan toisen sanomisiin, kun miettii jo mittee haluais seuroovaks sannoo tai ei malta ies kuunnella, vuan keskeyttää, kun omat sanomiset on niin paljo tärkeempiä. Monesti näytästää siltä, jotta se kuuntelemisen taito onnii paljo vaikeempi kun puhuminen.

Katoin sen verran elämä pelissä ohjelmoo, jotta huomasin siellä osallistujiin tekövän harjotusta, jossa sai puhua kun käissä oli johhii esine ja toisen piti sillon vuan kuunnella ja sittä se annettiin toiselle, joka sai tuas keskeyttämätä puhua. Kannattaa kokkeilla. Ja on se tuo kuuntelun tärkeys mietitty jo immeistä luuvessa, kun kaikille on laitettu kaks korvoo ja vuan yks suu. Ja siihen lisseisin vielä sen, jotta vuorovaikutuksessa on tärkeintä se, jotta ne korvat on isot ja mukana on vielä vähän syväntähhii.

 

Jätä kommentti

*