Viime yö oli levoton, unet näyttivät vaikka minkälaista sekamelskaa ja hullunmyllyä, herättyä tuntui, etten ole saanut levätäkään kaikkien kommellusten ja touhotusten takia. Tosin mukana oli myös myönteistä, sillä jossain välissä olin juttelemassa Ismo Apellin ja Antti Heikkisen kanssa. Lienenkö ollut peräti haastateltavana Riitta Väisäsen roolin ensi kesänä Rauhalahdessa esitettävään Spede- näytelmään.

Syy levottomaan yöhön ja unihaastatteluun oli tietenniippä IIsalmen Koljonvirran teatterissa. Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi siellä esitetään Tuntematonta sotilasta. Väinö Linnan kirjaan pohjautuva, Ismo Apellin ohjaama ja Antti Heikkisen dramatisoima näytelmä sai Nightwishin Tuomas Holopaisen mahtipontisten sävellysten ja Pyroman Oy:n erikoistehosteiden avulla niin todenmukaisen kuvauksen sodasta kuin ulkoilmateatterissa vain voi. Ilmeisen kunnianhimoinen yritys onnistui tavoitteessaan ja vaikutti paljon vahvemmin kuin etukäteen arvasinkaan.

Antti Heikkinen kirjoittaa ohjelmalehtisessä: ”On heitä, joiden mielestä yli seitsemän vuosikymmenen takaiset sotien tapahtumat saisivat painua jo unohduksiin – piruako niin vanhoja asioita jatkuvasti kaivelemaan. Mielestäni he ovat väärässä.” Katsottuani näytelmän olen täysin samaa mieltä Heikkisen kanssa.

Tuntemattoman sotilaan tarina on tuttu, vaikka tuskinpa olen kertaakaan pystynyt sitä televisiosta loppuun asti katsomaan. Tuntemattomassa kuvataan jatkosodan tapahtumia, mutta varmasti muukin sota on ollut samanlaista.

Ukki taisteli Talvisodassa ja puolusti Petäjäsaarta käskyn mukaan viimeisen mieheen. Lähes niin kävikin, 95 % saaressa olleista sotilaista tapettiin. Yhtenä heistä oli äitini isä. Hänen tyhjä hautansa on Nilsiän sankarihautausmaalla 22 muun samana päivänä, 6.3.1940 kaatuneen nilsiäläisen kanssa. Näytelmä nosti väkisinkin mieleen ukin kohtalon ja kuvitelmat hänen sotakokemustensa ja etenkin viimeisten elinpäivien tunnelmista.

Koljonvirran teatterin näyttelijöissä oli monta nuorta miestä, kuten oli sodissakin. Kaikenikäisten kuolema on surullista katsottavaa, mutta esityksessä itketti eniten nuorukaisen viimeiset tuskaisat hetket. Joitakin tilanteita, esimerkiksi teloitusta en pystynyt katsomaan ollenkaan.

Mansikkaniemi on sopiva esityspaikka sotakuvaukseen, sillä ympäröivää maastoa pystyttiin käyttämään monipuolisesti hyödyksi. Vanhat autot, panssarivaunu, laukausten äänet, pommitukset ja järeä musiikki toivat todentuntua ja vakuuttavuutta, samoin esityksena aikana tullut kova sade. Ainut negatiivinen asia oli se, että näyttelijöiden puheesta ei ajoittain saanut kunnolla selvää.

Näyttelijäsuoritusten laatu oli tasaista, paperinmausta ei ollut tietoakaan. Tietysti pitää nostaa yksi suoritus yli muiden ja sehän oli Antti Heikkinen, ilmetty Rokka. Kyl mie niin siitä Antist tykkään. Rokkaa eli Heikkistä katsoessa tuli mieleen eräs ranskalainen siipikypäräinen sarjakuvahahmo, joka naukkaili taikajuomaa ja sai sen avulla yli-inhimilliset voimat gallialaisten löylyttämiseen. Heikkinen tosin on tainnut pudota pienenä luovuuden ja monilahjakkuuden taikajuomapataan ja saanut siitä pysyvän vaikutuksen.

Erityisesti pidin rikkaasta murteiden käytöstä ja osaamisesta ja erilaisten persoonallisuuksien kirjosta, jotka olivat alkuperäisteoksen mukaisia. Linna on kertonut, että henkilöhahmoista vain Koskela (esikuvana nilsiäläinen Einari Kokkonen) ja Rokka (Viljami Pylkäs) olivat sellaisenaan todellisen esikuvan mukaan kuvattuja ja se tekee teoksesta entistä vaikuttavamman.

Tuntemattoman sotilaan kuuluisa kohtaus, jossa Rokka ampuu 50 vihollista, perustuu sekin tositapahtumiin. Viljam Pylkkään kerrotaan ampuneen Suomi-konepistoolilla 17 lippaallista tappaen 83 vihollista. Pylkäs on muistellut 1955 tehdyssä haastattelussa tapausta ja myöntänyt taistelun järkyttäneen häntä syvästi: ”Minua aivan kammotti enkä voinut olla ajattelematta, että sota on todella kauheata.”

Sota on todella kauheaa, mutta Tuntematon sotilas on sotatapahtumien kuvaamisen lisäksi kertomus yhteisöllisyydestä ja periaatteesta, jossa kaveria ei jätetä. Se on myös tarina siitä, mitä sota voi tehdä ihmisen mielelle ja miten erilaiset voimavarat, vahvuudet ja selviytymiskeinot meillä on. Sota on jättänyt moniin haavoja jotka eivät arpeudu koko elinaikana ja sen vaikutukset ovat ylisukupolvisia.

Esityksen katsominen herätti voimakkaita tunteita, jotka tulivat mukana kotiin ja uniin. Sen katsominen oli kuitenkin tärkeää ja se kannatti nähdä, sillä se sai myös aikaan kiitollisuuden, arvostuksen ja kunnioituksen lisääntymistä kaikkia niitä kohtaan, joiden ansiosta voimme tänä vuonna viettää Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa.