Hetkellistä taidetta Siilinjärven maaseudulla

Nanna Ylönen ja Johan F. Karlsson aitan portailla.

Kesä on käytännöllisesti katsoen jo täällä, mutta haluan palata vielä hetkeksi erääseen maaliskuun pakkaspäivään. Sain sähköpostiini kutsun, jossa taiteilijatrio aikoi järjestää Siilinjärvellä pop up -näyttelyn. Nanna Ylöstä, Clifford Charlesia ja Johan F. Karlssonia yhdistää Malmön taideakatemia Ruotsissa, jossa he ovat tutustuneet toisiinsa. Kutsu tuntui jotenkin niin hassulta, että päätin tarttua tilaisuuteen. Hassulta siis siksi, että ihmettelin miksi kummassa joku haluaa järjestää näyttelyn Siilinjärven syrjäisellä maaseudulla vain yhden päivän ajan (klo 10-17).

Ajelin peltomaisemien keskellä, kunnes löysin kyltin osoittaman maatilan pihaan. Kyseessä oli Nanna Ylösen sukutila. Aitta -nimeä kantava näyttely oli rakennettu 150-vuotiaaseen piha-aittaan. Alun perin tilalla on ollut kaksi pienempää vilja-aittaa, jotka rakennettiin suurten nälkävuosien aikaan 1860-1870-luvuilla, mutta jotka myöhemmin on yhdistetty yhdeksi isommaksi aitaksi. Esittelytekstissä näyttelystä kerrottiin näin:

Taiteilijat kokoavat yhteen kokeellisen ja intuitiivisen prosessin, jonka näyttämönä toimii Pohjois-Savon maaseutu ja seuralaisena talvisen maiseman hiljaisuus. Rakennus toimii muistutuksena menneen hädästä ja historiallisesta ihmismassojen liikehdinnästä Amerikkaan pakoon kylmyyttä ja nälkää. Kautta aikojen aitta on mukautunut kunkin ajan tarpeisiin, toimien ruokavarastona ja nukkumapaikkana tilan työvoimalle – muuntautuen nyt näyttelytilaksi.

Johan F. Karlsson otti minut vastaan ja ohjasi sisään aittaan. Valoa tulvi katonrajassa olevista ikkunoista ja kaasulämmitin puhalsi kohisten tilaan lämmintä ilmaa. Muuten oli täysin hiljaista. Teosten yleisilme oli mustavalkoinen. Taiteilijat olivat yhdistelleet orgaanisia materiaaleja: jäätä, paperia, pergamenttia ja mustetta. Orgaanisten materiaalien lisäksi heitä yhdisti ajatus ajasta – sen katoavaisuudesta ja pysyvyydestä. Hetkellisyys ja toisaalta ajattomuus näkyi tavalla tai toisella kaikkien taiteilijoiden töissä. Nanna Ylönen kertoi heittäneensä mustetta paperille ulkoilmassa, jolloin muste jäätyi. Pakkanen pysäytti musteen, mutta joka nyt lämmitetyssä tilassa sai sulaa ja valua paperia pitkin tehden omia viivojaan.

Johan F. Karlsson inspiroitui vedestä. Hän haki vettä läheisestä Pitkäjärvestä ja jäädytti siitä mustepallon. Pallo oli aitan lattialla, jolloin se sulaessaan liukeni hitaasti paperin pinnalle. Luonnossa ollessaan vesi virtaa vapaana. Karlssonia kiehtoi veden virtaus ja sen arvaamattomuus. Jääpallona vesi oli kahlittu, mutta sulaessaan sen liike vapautui. Tällaisessa taiteessa sekä tekijä että katsoja vapautuvat odotuksista, sillä lopputulosta ei voi määritellä etukäteen. Karlssonille oli tärkeää, että vesi oli peräisin nimenomaan järvestä eikä suoraan hanasta. Näin hän oli lähempänä luontoa ja vedenhakumatka muodostui osaksi teoksen valmistamisprosessia. Karlsson joutui kairaamaan jäähän reiän saadakseen vettä, joten hän tarinallisti teostaan myös fyysisellä toiminnalla.

Yllätyin kuinka pienillä elementeillä tilan teokset ja itse aitta olivat keskenään vuorovaikutuksessa. Hirsiseinään kiinnitetty suurennuslasi porasi katseen hirren sisälle, sen pitkään historiaan. “Katso minua, muista minut.” Aitan hirret ovat olleet olemassa toista vuosisataa. Luonnossa ne olivat ehtineet elää vielä paljon pidempään. Missä puut ovat aikoinaan kasvaneet, millaisessa ympäristössä? Kuka ne lopulta kaatoi ja mitä ne ovat nähneet? Oli hienoa huomata itsessä se muutos rakennusta kohtaan minkä näyttely herätti. Tämä ei ole vain rakennus, tämä on pala kulttuurihistoriaa.

Näennäisesti hiljaiset teokset puhuivat lopulta paljon. Esimerkiksi Clifford Charles oli toteuttanut työnsä pergamenttipaperille, mitä käytettiin ennen valtionpapereita varten. Ne säilyivät vuosituhansia. Clifford Charlesin juuret ovat Etelä-Afrikassa, jossa hän kasvoi keskellä apartheidia. Kasvaminen rotuerottelun ja väkivallan piinaamassa yhteiskunnassa on vaikuttanut merkittävästi hänen elämäänsä ja taiteeseensa. Charlesin teoksissa abstraktit muodot toistuvat mustavalkoisissa, usein suurikokoisissa mustetöissä. Uransa aikana hän on suunnitellut myös tanssi- ja teatteriesityksiä.

Aitassa Charlesin teokset kommentoivat puolestaan ympärillä olevaa suomalaista maalaismaisemaa ja kulttuurihistoriaa. Pergamentille liuenneet musteläikät olivat kuin pieniä räjähdyksiä. Tilassa liikkuessa auringonvalo sattui osumaan juuri oikeaan kohtaan, muutti musteen heijastuspinnaksi ja häikäisi katseen. Musta ei ollutkaan enää mustaa vaan kirkkaanhopeaa. Katselupaikkaa siirtämällä musteläikkä välkkyi paperilla kuin taskulampun valo pimeässä – tai räjähteet yössä. “Huomio, huomio!”

Nanna Ylönen oli ottanut suurikokoisen työnsä materiaaliksi kaksi vastakohtaa – tulen ja paperin. Hän oli “maalannut” paperin pinnan käyttämällä kynttilän liekkiä. Samoin kuin Karlssonin valjastaessa vedenhakumatkansa osaksi teosta, Ylönen oli kulkenut matkaa kynttilän liekin kanssa paperin pinnalla. Tarkemmin katsellen saattoi ajatella, kuinka lähellä paperin syttymistä tekniikka oli kenties ollut.

Ylönen oli piilottanut halkopinon alle vanhan television. Kuvaruudussa vilistävää näkymää sanottiin lapsuudessani “muurahaisten sodaksi”. Muotokieli oli verrattavissa seinällä olleeseen liekkityöhön. Kuhinaa ja liikettä, toinen vain pysäytetyssä muodossa. Teos toi mieleeni paitsi sodan sekasorron myös yhteistyön. Jokainen tietää, että kaivamalla pienenkin kolon muurahaispesään se saa asukkaat kuhisemaan. Muurahaisarmeija ryntää korjaamaan tilannetta, ja hetken näkymä on miltei samanlainen kuin televisioruudun näkymä.

Aitan seinät tuntuivat olevan sisällöltään toistensa vastakohtia, vaikka käytetyt materiaalit olivat miltei samoja. Nanna Ylösen ja Clifford Charlesin teosten seinä vaikutti painostavalta ja “räjähdysherkältä”. Johan F. Karlssonin seinällä valuvat mustepisarat toivat rauhaa ja muodostivat herkkiä pitsikuvioita. Keskellä lattiaa tilanjakajana toimi Karlssonin sulava jääpallo. Musta maapallo? Sulava napajää vai kaiken yhteensulautuminen? Ajatusta olisi voinut kuljettaa mihinpäin tahansa.

Olin innoissani. Näyttely oli ihanan erilainen mitä olin pitkään aikaan nähnyt. Kaiken lisäksi oli ilahduttavaa, että kaikki taiteilijat olivat minulle ennestään tuntemattomia. Taiteilijatrio oli onnistunut leikkimään kaikilla neljällä peruselementillä: näyttelyssä olivat mukana sekä tuli, vesi, maa että ilma.

Huomasin kuinka voimakas näyttelykokemus kokonaisuudessaan oli. Ja kuten Ylösen ja Karlssonin teoksissa, minunkin kokemukseni alkoi jo paljon ennen kuin astuin varsinaiseen aittaan. Se alkoi siitä hetkestä, kun katsoin kartasta ajo-ohjeet tilalle, ajelin pitkää ja lumista tietä pitkin pakkasmaiseman keskellä. Se jatkui taiteilijakohtaamisiin ja päättyi lopulta omaan kokemukseen Aitasta. Sisällä syntyi rauhallisuus: ympäristöstä, hiljaisuudesta, teosten hitaasta liikkeestä ja muutoksesta. Olin tietoinen itsestäni ja tuosta hetkestä. Ajasta, joka oli sillä hetkellä todella läsnä ja nyt vain kaukainen muisto.

Kiitos Nanna, Johan ja Clifford ainutlaatuisesta elämyksestä!

Jätä kommentti

*