Kuopion kulttuurihistoriallisessa museossa on esillä Kaikkien Kuopio -hankkeeseen liittyvä Huivien tarinoita -näyttely. Kaikkien Kuopio -hanke osoittaa, kuinka kaupunkiin ovat vaikuttaneet sekä Kuopiossa syntyneet että muualta muuttaneet. Museo haluaa olla mukana kotouttamisessa sekä tarjota tilaa ja työkaluja maahanmuuttokeskusteluun. Kaikkien Kuopio -hanke koostuu nykydokumentoinnista eli haastatteluista, näyttelysarjan toteutuksesta sekä perinteentallennusmallin suunnittelusta. Hankkeen toteutusta on rahoitettu Museoviraston innovatiivisten hankkeiden avustuksella.
Ensimmäinen Kaikkien Kuopio -hankkeen näyttelyistä on Huivien tarinoita – Eri kulttuureista, käyttäjiensä kertomina. Neljännen kerroksen näyttely on rakennettu yhdessä eri kulttuureista tulleiden naisten kanssa. Osallistavassa pop up-näyttelyssä jokainen voi kertoa suhteestaan huiviin ja miten huivia omassa kulttuurissa käytetään. Näyttelyssä on myös mahdollisuus kokeilla erilaisia huiveja ja opetella sitomaan niitä uudella tavalla.
Tämä on pitkästä aikaa sellainen näyttely, jolla uskon olevan yhteiskunnallista merkittävyyttä. Toivon, että jokainen näyttelyyn astuva pysähtyy miettimään sitä, kuinka niinkin pieni kangaspala kuin huivi voi luoda niin monipuolisia mielikuvia kulttuurista. Suomalaisena huivista tulevat ensimmäisinä mieleeni lypsyllä pidetyt huivit tai kenties kirkkoon hiusten suojaksi vedetty huivi (jollaisia vanhemmat naiset käyttävät edelleen). Omasta nuoruudestani muistan mm. bandanahuivit.
Pitkään ajattelin huivien olevan ”mummojen juttu”, sellainen kolmioksi taiteltu ja leuan alle sidottu versio. Joskus yläasteikäisenä kokeilin muutamia kertoja huivia asusteena. Sitä oli kuitenkin loppujen lopuksi hankala käyttää, kun en osannut solmia sitä kivasti ja huivien käyttö jäi vuosiksi.
J. Howard Millerin luoma We Can Do It -juliste vuodelta 1943. Kuva täältä.
Olin unohtanut, että ovathan ne huivit aina kulkeneet muodin mukana siinä missä erilaiset hius- ja kampaustyylitkin. Näyttelyssä on esillä mm. kirkkohuiveja, bandanahuiveja, arkihuiveja, piikasilkkejä, sifonkihuiveja ja emännän huiveja. 1800-luvulla sulhasella oli tapana antaa morsiamelleen kihlajaislahjaksi morsiussilkki. Isoa huivia käytettiin sekä pää- että hartialiinana. Kyseinen huivi toimi yleensä koko loppuelämän ajan naisen kirkkosilkkinä. Punainen valkopilkullinen bandanahuivi nousi ikoniksi toisen maailmansodan aikaan, kun USA:n hallitus kannusti naisia kotoa töihin 1940-luvun alussa lauseella: ”We Can Do It”. Sifonkihuivit tulivat puolestaan ensimmäisen kerran nuorisomuotiin 1950-luvulla, kun naiset kietoivat niitä kaulaansa.
Saree/Sari. Asun käyttäjä on suomalainen Anne-Marie. ”Sareen käyttö vaatii vähintääkin perehtymistä erilaisiin tapoihin pukea saree ja todella paljon harjoittelua. (—) Sareet ovat olleet Intiassa käytössä jo vuosituhansia. Nykyisin Intia on jo länsimaalaistunut vaatetuksen suhteen ja usein maaseudulla käytetään eniten sareja.”
Pitsinen kaftan. Asun käyttäjä on nigerialainen Oladunni. ”Tämä on perinteinen nigerialaisen Yoruba-heimon naisen asu. Perinteisen ja tunnusmerkillisen puvusta tekee kristallikuviointi. Pukua käytetään yleensä juhlavammissa tilaisuuksissa ja huivi on kiinteä osa pukua, sillä se ei ole täydellinen ilman sopivaa huivia.”
Näyttelyssä on ihanasti sekaisin ihan kaikenlaisia huiveja. Eniten tietysti ihastuttavat itselleni erikoiset ja värikylläiset huivit sekä erilaiset huiviasut. Olen valehtelematta aina pitänyt muiden kulttuurien naisia kauniina, jotka ovat kietoneet hiuksensa huivien alle. Ala-asteella luokallani oli somalialainen tyttö, jolla oli kauniita ja kirkkaanvärisiä huiveja. Nyt kun jälkikäteen mietin, saatoin huomaamattani olla hieman kateellinen, että hän sai käyttää kulttuurilleen ominaisia kirkkaita värejä, kun ne eivät olisi itselleni sopineet.
Huivin käyttäjä on suomalainen Jaana. ”Tämä huivi on ensimmäinen pään peittämisen tarkoituksessa ostamani huivi (hijab) ja siksi se on minulle tärkeä.”
Olen omistanut varmasti kaikille tutun palestiinalaishuivin (keffiyeh/shemagh) ja käyttänyt sitä ihan vaivatta kaulassa arkiasusteena. En kuitenkaan koskaan miettinyt/tiennyt sen syvempää merkitystä. Myöhemmin sain kuulla, että mustavalkoinen huivi kuuluu palestiinalaiseen kulttuuriin. Palestiinan vapautusjärjestön johtoon vuonna 1968 noussut Jasser Arafat teki mustavalkoisesta huivista Palestiinan itsenäisyyden symbolin. Punavalkoinen huivi viittaa puolestaan naapurimaahan Jordaniaan ja siellä se tunnetaan armeijan tunnuksena.
Huivin käyttäjä on syyrialainen Rahaf. ”Tämä on minulle juhlahuivi, koska materiaalina silkki on liukas, eikä niin mukava arkikäytössä. Niin huivin kuosi kuin sen sidontatyyli ovat hyvin tyypillisiä Turkissa.”
Tässä kohtaa haluan nostaa esille Pupulandian Jennin blogikirjoituksen kulttuurisesta appropriaatiosta. Sana tarkoittaa kulttuurista lainaamista, omimista tai pahimmillaan ryöstöä. Huivien tarinoita -näyttelyssä ymmärsin, että vaikka jokin toisen kultturin vaate tai huivi tuntuisi sellaiselta ”minäkin haluan”, sitä kuitenkin miettii olenko minä oikea henkilö käyttämään jotain toisen kulttuurin omaa? Olenko oikeutettu käyttämään jotain, joka on ladattu täyteen kulttuurista symboliikkaa, jos se ei ole minun omaani?
Huivin käyttäjä on suomalainen Sara. ”Ostin tämän kahden sävyn violetin huivin ollessamme mieheni kanssa häämatkalla Turkissa ja siksi sillä on erityinen merkitys minulle. Tämä tyyli vaatii enemmän asettelua ja neuloja, jotta se pysyisi paikallaan.”
Maailmanhistoria ja sen kulttuurit ovat täynnä lainaamista. Mikään kulttuuri ei kehity lainaamatta jotain toiseltaan. Suomalaiseen kulttuuriin ovat vaikuttaneet voimakkaasti sekä ruotsalainen että venäläinen kulttuuri, nyt myös monenkirjavat maahanmuuttajat. Ja hyvä niin. Kulttuurinen moninaisuus on rikkaus ja on hyvä, että erilaisia kulttuureja nostetaan esiin ja esitellään. Huivien tarinoita -näyttelyssä saa leikkiä vapaasti. Saa kokeilla eri kulttuurien huiveja huolestumatta siitä, että se olisi paheksuttavaa. Päinvastoin, se on suositeltavaa. Kokeilemalla huiveja pääsee askeleen lähemmäs mm. niitä naisia, joille kirkkaat ja värikkäät huivit ovat osa arkipäivää. Heidän tarinoitaan on myös mielenkiintoista lukea:
”Erityisesti sudanilaisista huiveista minulle on tärkeä perinteinen tob-huivi, joka on pitkä ja se kääritään koko vartalon ympärille. En oikeastaan seuraa muotia. Jos olisin muodikas nyt, sitoisin huivini päähäni todella isosti ja näyttävästi. Pidän kuitenkin vaatimattomammasta tyylistä. Huivi on minulle luonnollinen osa vaatetusta, muttei kuitenkaan aina.”
– Amouna, 55, Suomi/Sudan –
”Muslimina kiskaisin hijabin päähäni 14.2.2016 ja käytän sitä, koska se kuuluu uskontooni. Jo ennen paluuta islamiin käytin huivia ulkona varsinkin, jos liikuin mieheni seurassa. Koin kulttuurisyistä mukavammaksi kulkea pää peitettynä. Käytän huivia kaikkialla paitsi perheenjäsenten ja naispuolisten henkilöiden seurassa. Huivi tuo minulle turvaa ja lämpöä niin henkisesti kuin fyysisesti. (—) Kuopion seudulla on mielestäni vain kiva, jos joku tulee kysymään islamista nähdessään huivini. Kuitenkin oletus siitä, että olen ulkomaalainen, toisinaan turhauttaa, mutta tämä ei ole kysyjän vika. (—) Muslimisiskot on helppo tunnistaa huivista, enkä yleensä ohita ketään vähintään hymyilemättä.”
– Jaana, 31, Suomi/Irak –
”Aloin käyttää huivia 16-17-vuotiaana, kun kuukautiseni alkoivat. Huivin käytön aloittaminen oli eräänlainen naiseuden merkki ja tähän liittyi pieni juhla. (—) Syyriassa suurin osa naisista käyttää huivia, mutta eivät kuitenkaan kaikki. (—) Tykkään huivista myös, koska sen avulla voin päättää kenelle näytän kauneuteni – siis vain miehelleni ja perheelleni. (—) Perheessäni huivin voi antaa toiselle lahjaksi, muttei sitä kuitenkaan lainata: se on oma ja yksityinen esine.”
– Rahaf, 23, Suomi/Syyria –
”En käytä huivia päivittäisessä elämässä, koska olen yleisesti mukavuudenhaluinen pukeutumisessani. Poikkeuksena ovat juhlat ja kirkonmenoihin liittyvät tapahtumat erityisesti käydessäni Nigeriassa. (—) Huivien sidonta on vakava taiteenlaji Nigeriassa. En oikein osaa tätä ja siksi käyn yleensä sidottamassa huivin ammattilaisella. Kyllä, on olemassa henkilöitä, jotka sitovat sen maksua vastaan puolestani!”
– Oladunni, 24, Suomi/Nigeria –
Huivin käyttäjä on suomalainen Marlena. ”Olen käyttänyt huivia niin kaulassa kuin päässäkin. Tällä sitomistyylillä olen hakenut volyymia ohuempaankin tukkaan.”
Vaikka kuinka ihastelin aikoinaan somalialaisen koulukaverini huiveja ja näyttelyssä mm. syyrialaisia ja turkkilaisia tapoja solmia huiveja, en koe niitä omikseni. Tässä vastaan tulee se kulttuurinen appropriaatio. En voi kietoa huiveja hiusteni suojaksi, kuten somalialainen tai sudanilainen, vaikka se näyttäisi muotimielessä kivalta, sillä olen suomalainen. Minun pitäisi olla jollain tavalla osallinen noihin kulttuureihin, että olisin mielestäni oikeutettu niiden käyttöön. Sen sijaan näyttely inspiroi huivimateriaaleihin ja erilaisista sidontatavoista voi lainata inspiraatiota.
Näyttelyä varten kerättiin huivilahjoituksia. Lahjoitin vihreän, kimalleraitaisen huivini näyttelyyn. Se oli ensimmäinen huivini, jonka uskalsin yläasteikäisenä kietoa pääni ympärille (koska tiesin muiden tuijottavan).
Huivinäyttely oli mielenkiintoinen paitsi sisällöltään ja kulttuuriselta merkitykseltään, myös siksi, että löysin joitain vuosia sitten oman tapani käyttää niitä ihanan värikkäitä ja hehkuvia huiveja osana minua:
Aluksi värikkäiden huivien käyttäminen jännitti, sillä tiesin, että ne kiinnittäisivät muiden ihmisten huomion. Mitä pidempään huiveja olen pääni ympärille kietonut, sitä enemmän ne tuntuvat omilta. Ja suora palaute on ollut vain positiivista. Olen saanut ihastuneita kommentteja mm. asiakaspalvelutilanteissa. Yllättävin kommentti tuli kerran Turussa, kun hotellin respassa ollut nainen uskalsi toisena päivänä pysäyttää minut kommentoidakseen huivia, jota oli kuulema jo edellisenä päivänä katsellut. Omat huivini ovat siis osaltaan rikkoneet sellaista suomalaista hiljaisuuden ”ei kehtaa kommentoida” -kulttuuria.
Tosin savolaisena en ole kovin hyvä esimerkki hiljaisesta suomalaisesta…. ;)
Huivien tarinoita -näyttely Kuopion museossa 4. helmikuuta 2017 saakka.
Veera
Onpas kiinnostava näyttely ja juttu! Välillä pienistä asioista saa hyvän museonäyttelyn aikaiseksi. Tuo rusettimalli sopii hyvin kyllä savolaiseen tai muuhun suomalaiseen päähän. Pitää harjoitella sellaisen tekoa itsekin, vaikka mulla ei taidakaan olla juuri oikeanlaista huivia kotona.
Henna Hietainen
Hei Veera, pieniäkin asioita on hyvä nostaa esille. Sitä kun ei tiedä miten suuria ne lopulta saavuttavat. Minulla on monen monta huivia, vaikka aktiivikäytössä taitaa olla vain 3-4 kappaletta.