Suonenjoen Kellarikalleriassa ja Toripuistossa parhaillaan esillä oleva Ars Liberan vuosinäyttely on osa virallista Suomi 100-ohjelmaa. Juuret on vai juureton? Näyttelyn nimikin antaa vinkin teemoista, joita taiteilijat ovat käsitelleet. Näyttelykoordinaattorina toiminut kuvataiteilija Kirsi Pitkänen kuitenkin kyseenalaistaa ajatuksen suomalaisuuden aikakauden pituudesta: ”(—) On hämmentävää, kuinka lyhyeen aikahaarukkaan suomalaisuuden lokeroimme. Suomi on pitkään ollut jonkun toisen vallan alla. Ehkäpä siksi emme osaa puhua sotia edeltävästä historiastamme. (—) Olemme olleet suomalaisia jo ennen kuin meidät vallattiin, mutta mitä oli tuo suomalaisuus – mikä kosketus ja verenperintö meillä on siihen?”

Pitkänen nosti avajaispuheessaan esille myös näkökulman: Tänä vuonna juhlitaan paitsi 100-vuotiasta itsenäistä Suomea myös suomalaisuuden merkkihenkilöitä Sibeliusta, Aleksis Kiveä ja von Wrightin veljeksiä. Ateneum on lähettänyt myös klassikkonsa kiertueelle. Mutta arvostettiinko kaikkia kulttuurivaikuttajia omana aikanaan? Ei tietenkään. Tämän vuoksi on mielestäni erittäin hienoa, että Kirsi Pitkänen on halunnut nostaa esille ja kunnioittaa tämän hetken, meidän aikamme, taiteilijoita: ”Nykytaiteilijoiden luoma kulttuuriperintö on sitä samaa arvokasta jatkumoa, jota meidän pitäisi osata kunnioittaa jo tässä ajassa.” Näillä sanoilla astutaan Kellarikallerian näyttelyyn.

Ulla Remes oli käsitellyt Suomen historian matkaa installaatiossaan Kruunun, sirpin, ristin ja tähden alla. Nimestä ja teoksesta itsessään on suoraan pääteltävissä, että tässä kommentoidaan Ruotsin, Venäjän, kirkon ja EU:n aikakausia. Peltisiä matkalaukkuja katsoessa tuntuu, että sirpin (Venäjän) ja tähden (EU:n) aikakaudet ovat tiukempia kuin kruunun (Ruotsin) ja ristin (kirkon) aikakaudet, sillä ne on paketoitu ja kiedottu tiukemmin. Venäläisen huvin alta ei näy kuin pieni kulma matkalaukkua. Ruotsin ja kirkon valta näyttää teoksessa antavan ruokaa perunoiden ja kaurahiutaleiden muodossa. Viimeinen matkalaukku on nostettu pystyyn, ikään kuin matka olisi pysähtynyt. Pystyssä laukku toki näyttää vierustovereitaan korkeammalta, mutta lankakerä on pyöritelty sekaisin sen ympärille. Kerä on pyörähtänyt lattialle, ikään kuin painoksi pitämään laukusta kiinni.

Luonto on ollut ja on edelleen osa suomalaisuutta. Vuodenkierto vaikuttaa tapaamme toimia ja olla. Leo Kosonen oli tuonut näyttelyyn herkän triptyykin akvarelleja. Maisema tuo mieleen Kallaveden rantaviivan. Puhtaanvalkean ja koskemattoman lumen pinnassa kulkee kuvasta toiseen suora viiva. Polku, jonka joku on hankeen painanut. Kahdessa kuvassa taivaalla näkyy yhtä ohuet juovat, lentokoneen polkuja. Kolmiosaisen teossarjan voisi tulkita myös historian kulkuna. Ensimmäisessä kuvassa maisema ennen lentokoneita, toisessa sama maisema lentokoneiden saapumisen jälkeen ja kolmannessa kuvassa kasvaneen lentoliikenteen myötä. Kosonen on nimennyt teoksensa oivaltavasti, Katoamattomia jälkiä. Mutta molemmat jäljet katoavat. Lumihankeen painautunut polku sulaa ajan myötä, samoin kuin taivaalla oleva kiteytynyt vesihöyry haihtuu. Mutta kumpiko juova lopulta jättää pysyvämmän jäljen? Tallattu polku vai ilmakehään maalatut raidat?

Timo Kokko oli luonut näyttelyyn kaksi muotokuvaa. Nämä kuuluivat jälleen siihen osastoon, joille oli annettava aikaa avautuakseen. Muotokuva 1 esitti keittiötölkkiä, joka oli täytetty puolilleen tervantuoksuisella aineella. Pohjalta pulppusi kuplia, jotka muodostivat pintaan vaahtoa.

Muotokuva 2 oli ylösalaisin asetettu kiillotettu kattila. Miten näillä sitten kommentoidaan suomalaisuutta tai juuria? Aloin purkaa teoksia materiaalin ja pinnan kautta. Molemmat ovat kotimaista tekoa. Ilves-tölkki vanhaa Riihimäen lasin tuotantoa ja kiiltävä kattila Hackmanin teräskattila. Mutta odottakaas…. Ilves-tölkki on tosiaan suomalainen, kotimainen, siitäkin huolimatta, ettei niitä enää valmisteta. Hackman oli kotimainen, kunnes se myytiin italialaiselle Ali S.p.A:lle vuonna 2004, ja jälleen edelleen hollantilaiselle ABN AMRO1 Capital -yhtiölle vuonna 2005. Molemmat esineet ovat arvostettuja ja pidän niitä itse hyvin suomalaisina. Kuka muistaa mainokset esimerkiksi ”Hackmanin kovanaamasta”? Yhteys suomalaiseen kestävyyteen ja sisukkuuteen? Ilveksen keittötölkki muistuttaa mummolan kellarista, jossa oli kyseisiä tölkkejä kymmenittäin.

Teräskattila on tietenkin lasista tölkkiä kestävämpi, mutta kumpiko lopulta on pitkäkestoisempi pidemmällä aikavälillä? Kiiltävä teräskattila laittaa katsojan välittömästi peilaamaan itseään ja ympäristöään sen pinnasta. Sen alle ei kuitenkaan näe: mitä sen sisällä on? Päällä kiiltelee vain tuotemerkki. Tuotemerkki on toki näkyvillä myös Ilves-tölkissä, mutta se paljastaa sisällön. Sisällä kupliva ”terva” on jotain hyvin suomalaista – ja kestävää. Puutervan historia alkaa jo 4000-1800 eaa. Tervalla on suojattu paitsi puurakenteita, sillä on Suomessa ollut voimakas asema myös kansanparannuksessa. Sillä on hoidettu ihoa, ehkäisty tulehduksia ja kuoliota. Siitä on myös sekoitettu erilaisia voiteita ja hauteita. Timo Kokon tervainen Muotokuva 1 jätti paitsi sisällöltään myös aistimukseltaan syvemmän jäljen kuin Muotokuva 2:n kylmä kattila. Tervan tuoksu oli vangitseva. Kupliva neste piti teoksen myös koko ajan liikkeessä, elossa.

Vanha sananlasku sanoo, että ”jollei sauna, viina ja terva auta, tauti on kuolemaksi”. Timo Kokon teoksesta päästäänkin Kristiina Korpelan Savusauna 100 -teoksen äärelle. Luonto, järvet ja sauna ovat ensimmäinen asia mitä minulle tulevat mieleen suomalaisuudesta. Kuten terva, myös sauna liitetään kansanparannukseen. Viinaan taipuvainen suomalaisuus arvostaa saunaa. Siellä on synnytty, parannuttu ja kuoltu. Saunaan liitetään mielestäni edelleen jotain mystistä, pyhää ja rauhaa.

Itse viehätyin etenkin näyttelyn teoksista, joissa oli kaivettu todella syvälle suomalaisuuden alkujuurille. Aikaan ennen kristinuskoa, uskomusten ja myyttien aikaan. Ennen oltiin lähempänä luontoa ja kunnioitus sitä kohtaan oli toisenlainen.

Valokuvataiteilija Tiina Tanskanen oli käsitellyt valokuvasarjassaan vanhaa suomalaista uskomusta, jonka mukaan metsässä kulkiessa saattaa joutua metsänpeittoon. Kulkija saattaa kokea tutunkin metsän yhtäkkiä täysin vieraana ja nurinkurisena. Metsä muuttuu tuntemattomaksi eikä kulkija löydä enää polkua takaisin kotiin. Metsänpeittoon joutunut ei pysty ilmaisemaan itseään etsijöille, vaikka etsijät kulkisivat aivan hänen vierestään.

Olen aiemminkin ihaillut Tanskasen tekniikkaa hyödyntää pitkien valotusaikojen neulanreikäkameraa. Tavallaan yksinkertainen menetelmä, mutta se vaatii kärsivällisyyttä. Tämä mahdollistaa sattumien saapumisen myös lopullisiin kuviin. Vaikka itse suosin enemmän cartier-bressonmaista ratkaisevaa hetkeä, jossa valokuva on terävä otanta irrotettuna ajasta, Tanskasen tarinallinen utuisuus on kiehtova.

Sanna Nissinen oli kietonut Toripuiston puihin pieniä kasvoja. Aluksi huomaamattomia, mutta lopulta niitä alkoi etsiä. Väkeä-niminen installaatio koostuu perhemuotokuvista ja keramiikan primitiivipolton kokeiluista. Nissinen kertoo teoksen lähtökohtana olevan puiden merkityksen suomalaisessa muinaisuskossa. Erään uskomuksen mukaan pihapuu saattoi edustaa koko perheen tai suvun kohtaloa. Teoskokonaisuus on alku sukupuulle.

Väkeä-nimi viittaa myös muinaissuomalaiseen väki-sanaan, joka on tarkoittanut haltijoiden joukkoa. Suomalaisessa mytologiassa ja kansanuskossa eri ympäristöillä, paikoilla ja elementeillä, jopa ihmisillä oli omat vartijaolentonsa, haltijansa. Haltijat esiintyivät usein suurina joukkoina, väkinä. Vedessä uskottiin asuvan veden väen ja tulessa tulen väen.

Yksi näyttelyn ehdottomista suosikeistani oli Kaisa Törmäsen Huoneentaulu. Ensisilmäykseltä vähän mitäänsanomattoman näköinen teos: valkoisissa kehyksissä valkoista paperia, johon on kirjoitettu tussilla lause: Piä luontois luonais, haltijais harteillas. Huoneentaulu oli kuin jatkumo Sanna Nissisen Väkeä-teokselle, tai päinvastoin. Teoksen edessä olevalla tasolla Törmänen oli avannut omia sukujuuriaan: ”Viime sotien myötä alkoi vaikenemisen aikakausi, mikä katkaisi myös henkisen perinnön. Ikiaikaiset juuret, tavat ja uskomuset, joihin esivanhemmat olivat elämänymmärryksensä perustaneet, katosivat.”

Muinaisuskolle oli ominaista, että sekä elollisella että elottomalla oli henki, haltija. Törmäsen Huoneentaulu pohjautuu perimätietoon, jossa hänen isovanhemmillaan oli ns. haltijahuone: ikkunaton ja oveton tila, jonne pääsi kurkistamaan vain talon ylisen eli ullakon kautta. Talo tuhoutui talvisodassa 1939. Törmänen avaa tekstissään, kuinka haltijausko liittyi tiiviisti omistusoikeuteen. Talo-emo on tuttu myös suomensukuisille kansoille. Suhde haltijaan on ollut läheinen, sillä haltija oli kodin ensimmäinen asukki, tulentekijä. Kodinhaltijaa palvottiin sille pyhitetyssä huoneessa, sillä huoneettoman haltijan uskottiin harhailevan rauhattomana. Muinaisuskoa alettiin pyyhkiä pois kristinuskon myötä, mutta osa vanhoista perinteistä sulautui kristillisiin käsityksiin (joulu ja juhannus).

”Ikivanhan perinteen mukaan jokaisella terveellä ihmisellä on suojelushaltija, joka seuraa häntä koko elämän ajan. Haltiattoman ihmisen tila oli säälittävä. Haltijan poistuminen  tarkoitti vähäverisyyttä eli verevyyden poistumista. Sairastumista selitettiin, että ’haltija karkas hänestä pois’.” (Kansatieteellinen lähde: Martti Haavio: Kodinhaltiat) Tämän vuoksi: Piä luontois luonais, haltijais harteillas.

Huoneentaulu oli hyvä kommentti ja vastapari muodissa olleille tekstitetyille sisustustauluille, joihin on kirjoitettu esimerkiksi Carpe diem. Uskallan veikata kumpiko näistä on lopulta suomalaisempi…

Videotaiteilijana tunnettu Eerika Jalasaho oli valjastanut tällä kertaa videon rinnalle myös valokuvan. Kaipaus/Longing kuvasi utuisesti selkäpuolelta parvekkeella seisovaa hahmoa. Valokuvan vieressä, pienessä ruudussa liikkuivat merivuokkojen lonkerot kuin hapuillen valokuvan henkilöä. Merivuokon saalistukseen kuuluu odotus. Se odottaa, että pikkukala tai äyriäinen eksyy sen kosketusetäisyydelle: ”Kosketusärsytys saa tuhannet polttiaissolut laukeamaan sekunnin murto-osassa. Rihmat sinkoutuvat ulos ja lävistävät uhrin ihon, jolloin myrkky vapautuu.” (Wikipedia)

Valokuvan henkilö näyttää myös kuin odottaisi jotain/jotakuta. Vuokkokala on ainut, joka voi elää merivuokon polttiaislonkeroiden keskellä. Viittaako Jalasahon teoksen Kaipaus ajatukseen ja odotukseen toisesta henkilöstä, joka voisi elää valokuvan henkilön kanssa samoin kuin vuokkokala merivuokon lomassa?

Veera Launonen käsitteli videoteoksessaan mielestäni niitä asioita, joista näyttelyn koordinaattori Kirsi Pitkänen oli avajaispuheessaan kertonut. Me arvostamme tiettyjä taiteilijoita ja klassikkoteoksia joskus kyseenalaistamatta niiden merkitystä. Niitä arvostetaan, koska niitä on aina arvostettu. Mutta miksi? Launonen kommentoi Haminalahti teoksessaan von Wrightin veljesten elämää Haminalahdella. Taiteilijaveljekset kiinnostuivat dokumentoimaan eläimiä, etenkin lintuja, isänsä metsästysharrastuksen myötä. Kuolleet eläimet täytettiin, jonka jälkeen ne päätyivät kansakuntamme muistiin klassikkomaalausten myötä.

Taiteilijaveljesten kunniaksi ja heidän perintöään vaalien Haminalahteen avattiin 2006 Haminalahden kulttuuripolku, jossa minäkin vierailin viime marraskuussa. Launonen kulki videoteoksessaan tuolla samalla kulttuuripolulla, niissä samoissa maisemissa, joissa von Wrightin veljekset olivat kuvanneet kotiseutumaisemiaan puolitoista vuosisataa aiemmin.

Launonen käveli yhdessä kohtauksessa Mustamäentiellä, joka oli aikoinaan vilkas kulkureitti Kuopion halki länteen ja pohjoiseen. Nyt metsittynyt tie on hiljainen, mutta maiseman tunnistaa maalaukisista edelleen. Maisema on muuttunut von Wrightien metsästys- ja kulkuväylistä virkistyskäyttöiseksi kulttuurimaisemaksi. Mutta mikä erottaa nämä maisemat muista suomalaisista metsä- ja järvimaisemista? Se perimätieto ja ne dokumentit, että kuuluisat taiteilijat asuivat ja elivät täällä. Me arvostamme tätä kulttuurimaisemaa jotain toista maisemaa enemmän, koska liitämme siihen maiseman ulkopuolisia arvoja. Arvostamme taiteilijaveljeksiä ja lataamme maiseman täyteen heidän luomiaan symboleita. Polun varrelle on ripoteltu kuvia maalauksista, jotka esittävän polun maisemia. Tietyllä tavalla meidät ”pakotetaan muistamaan” näiden maisemien merkitys. Toisaalta meillä on myös maisemia, jotka ovat vaikuttavia jo itsessään ilman ulkopuolisia arvoja. Kuten esimerkiksi Koli. Jokainen voi kenties yhtyä mielipiteeseen, että korkealta vaaralta avautuvat maisemat saavat liikahtamaan sisällä jotain ilman, että olisi etukäteen nähnyt yhden yhtä Eero Järnefeltin tulkintaa kyseisestä maisemasta.

Juuret(on) kertoo, kaipaa, kritisoi ja kommentoi monipuolisesti suomalaisuutta. Näyttelyssä on mukana 22 taiteilijaa, joilla jokaisella on oma tulkintansa suomalaisuudesta ja sen juurista (tai juurettomuudesta).
Näyttely on esillä Suonenjoen Kellarikalleriassa ja Toripuistossa vielä 29.9.2017 saakka.
Suosittelen lämpimästi, sillä näistä taiteilijoista joku saattaa muodostoa tulevaisuuden klassikoksi.