Kesäteatteri – fragmentteja William Shakespearesta

Ehdin jo ennen Galleria Ars Liberan virallisia avajaisia hieman tutustua Johanna Väisäsen mediainstallaatioon Kesäteatteri – fragmentteja William Shakespearen Kesäyön unelmasta. Käsi ylös kenellä muulla herää epäilevät ajatukset tehdä taidetta amatöörivoimin William Shakespearen klassikosta? Minulla oli epäilykseni, mutta muutin käsitykseni jo ensimmäisen minuutin aikana. Samalla joudun perumaan etukäteen laatimani bloggaussäännöt kirjoittaa juhlavuoden näyttelyistä vain yhdestä teoksesta per taiteilija. Väisäsen näyttelyä ei voi mielestäni analysoida ja ymmärtää, jos jättää ala- tai yläkerran teokset käsittelemättä.

Pihla Väisänen (Seitti) ja Anu Sorsa (Titania). Kuva: Johanna Väisänen.

Yläkerran näyttelytila on varattu henkeasalpaavan kauniille maisemakuvaukselle, jossa nuoret ihmiset esittävät aapasuolla, järvessä ja pellolla osansa Kesäyön unelman katkelmista. Runomuotoisen näytelmän kieli kilpailee kauneudellaan maiseman kanssa, mutta näyttelijöiden tasoerot tuovat kokonaisuuteen jännitettä. Näyttelijöiden elekielestä paistaa jännitys, epävarmuuskin. Etenkin Seitti ja Herneenkukka-keijujen repliikkejä lausuvat Pihla Väisänen ja Lauriina Lindström ovat niin autenttisen herkkiä ja luonnonlapsia tulkinnoissaan, että katsoja antaa anteeksi takeltelun. Sen sijaan äänten voimakkuus paikoitellen kärsii, sillä nuoret tuntuvat “nielevän” osan sanoista, jolloin katsoja on englanninkielisen tekstityksen varassa lausuttujen sanojen kanssa.

Ikä tuo varmuutta äänenkäyttöön ja kirjoa tulkintaan, jonka vuoksi Anu Sorsan lausumat Titanian repliikit ja Joona Salmivainion Puck ovat jo toisella tasolla. Mutta kuinka herttaista on yhdistää varmasti soljuvan Puckin koukeroiset repliikit ujojen keijujen rinnalle, joiden vanhahtavat sanat tuntuvat paikoitellen äärimmäiseltä haasteelta.

Lauriina Lindström (Herneenkukka), Pihla Väisänen (Seitti) ja Joona Salmivainio (Puck) Kuva: Johanna Väisänen.

Johanna Väisänen on käsikirjoittanut maiseman niin vangitsevasti osaksi näytelmää, että se pitää katsojan otteessaan. Laskeva aurinko värjää näyttelijöiden ääriviivat kultaiseksi ja järven pinta heijastaa viimeiset hetket pastellisävyisestä taivaasta ennen auringon laskua. Suolla tarinassa kulkevat mukana myös Väisäsen vinttikoirat, jotka ovat itselleni tuttuja jo aiemmista videoteoksista.

Jani Heikkinen (Pulma) ja Juho Lintu (Pääkkö). Kuva: Johanna Väisänen.

Alakerrassa Väisäsen tuttu teema jatkuu. Hän on valjastanut jälleen aution rakennuksen, tällä kertaa koulun, osaksi Shakespearen näytelmää. Kesäyön unelmaan sopien luonto oli tuotu runneltuun rakennukseen sisälle koivujen ja kukkien muodossa. Tila sopi tässäkin tapauksessa näyttelijöiden ilmeeseen. Yläkerran romantiikka ja maalauksellisuus vaihtui rosoisuuteen ja tahattomaan huumoriin.

Videoteoksissa ajoitus on aina ongelmallinen. Katsojan saapuessa tilaan video on menossa milloin missäkin kohtaa. Ensimmäisellä kerralla oli vaikeaa hahmottaa kokonaisuus, sillä Juho Lintu, Jani Heikkinen ja Arto Väisänen esittävät Shakespearen hahmoja, jotka näytelmässä suunnittelevat näytelmää (näytelmän sisänäytelmä: Pyramuksen ja Thisben roolijako ja harjoitukset). Näin yhdessä teoksessa onkin äkkiä kolme tasoa: minä katson Väisäsen luomaa tulkintaa Kesäyön unelmasta, jossa näyttelijät näyttelevät näyttelijöitä, jotka näyttelevät….!?! William Shakespearen teokset eivät ole itselleni kovin tuttuja, joten pureskeltavaa riitti ennen kuin pääsin kärryille juonesta.

Arto Väisänen (Huilu).

Alakerran teospari oli ehdottomasti hauskinta katsottavaa. Jani Heikkinen tekee mahtavan suorituksen Pulmana, joka harjoittelee mm. rakastajana toimivan Pyramuksen roolia. Pulma haluaisi rohmuta useammankin roolisuorituksen itselleen ja esittelee taitojaan mm. karjumalla kuin voimakas leijona. Ettei leijona pelottaisi naiskatsojia, hän lupasi karjua vaikka kuin pieni kyyhkynen…

Mainitsin, että ikä tuo varmuutta roolisuorituksiin, mutta se ei poista kaikilta jännitystä. Juho Linnun elekielestä paistoi epävarmuus, ja Johanna Väisänen kuiskaa yhdessä kohtauksessa Linnulle, ettei tämä katsoisi kameraan. Jotenkin tämä spontaanius ja “viimeistelemättömyys” viehätti. Iso mies on yhtäkkiä herkkä ja haavoittuvainen Shakespearen repliikkien äärellä. Alakerran videoteoksissa näyttelijöillä oli ihan rehellisesti repliikkipaperit käsissään lunttaamista varten, kun yläkerrassa herkkyys välittyi sillä, että näyttelijät olivat vaikeine sanoineen oman muistinsa varassa.

Jani Heikkinen (Pulma), Juho Lintu (Pääkkö) ja Arto Väisänen (Huilu).

Olen katsonut videotaideteoksia viime vuosina entistä aktiivisemmin, mutta olen edelleen sitä mieltä, että ne ovat hieman vaikeita lähestyä. Ajatukseen vaikuttaa tuo edellä mainitsemani keskeytys. Teoksen äärelle harvoin astutaan juuri silloin, kun se virallisesti alkaa. Näin ollen sinun tulee katsoa teos lähes poikkeuksetta ainakin puolitoista kertaa, jotta juoni muodostuu sellaiseksi kuin sen on tarkoitus. Pysähtyneen teoksen (maalaus, veistos ym.) äärellä kohtaaminen alkaa aina silloin, kun astut sen eteen ja luot teokseen kontaktin. Tästä huolimatta olen lähes poikkeuksetta yllättynyt videoteosten äärellä positiivisesti. Niin tälläkin kertaa. Johanna Väisänen on luonut taianomaisen ja vangitsevan maailman ikiaikaisesta Shakespearen näytelmästä suomalaisittain. Ja arvatkaa mitä? Uskoin joka hetkeen.

Johanna Väisäsen  Kesäteatteri
– fragmentteja  William Shakespearen Kesäyön unelmasta
-mediainstallaatio

Galleria Ars Liberassa (Suokatu 30) 11.2. saakka.

Jätä kommentti

*