Kipupisteitä

Lupauduttuani Ars Liberan juhlavuoden bloggaajaksi gallerian näyttelykalenterissa oli muutamia nimiä, joita etukäteen jännitin ja paikoin pelkäsin. Antti Rönkä, Jarkko Juvonen ja Sami Korkiakoski on jo selätetty, mutta Mikko Hallikainen olisi vielä pureskelematta.

Kiertelin useamman vuoden Hallikaisen taidetta kauempaa, sanomatta siitä mitään. Teoksia näkyi ryhmänäyttelyissä, mutta kädenjälki ei sytyttänyt. Yksittäiset teokset hukkuivat oman taidemakuni ulottumattomiin. Kunnes eräänä päivänä kävi niin, että ihastuin Nanna Suden ja Katja Tukiaisen näyttelyn rinnalla myös Hallikaisen teoksiin. Ilman niitä Suden ja Tukiaisen teokset olisivat jääneet liian imeliksi. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun olin puhtaasti Hallikaisen yksityisnäyttelyssä.

Näyttelyn teokset sijoittuvat tällä kertaa ainoastaan yläkertaan. Ripustus on mukavan runsas.  Kollaasimainen sijoittelu yhdistelee saumattomasti niin pieniä kuin suurempia, maalattuja ja piirrettyjä töitä. Valitettavasti ikkunalaudalle sijoitetut veistokset tuntuvat hukkuvan kokonaisuuden reunamille. Ne olisi pitänyt sijoittaa korkeammalle, jotta katselukulma olisi ollut toimiva.

Hallikaisen taidetta ei voi hyvällä mielikuvituksellakaan sanoa kauniiksi, sillä jälki on rujoa ja voimakasta. Yksittäisten teosten edessä tulee ajoittain voimakas inhoreaktio, joka on äärimmäisessä ristiriidassa taiteilijapersoonan kanssa. Mikä näissä teoksissa nyt niin ärsyttää? Teoslistaa lukiessa käy nopeasti ilmi, että mies elää ja hengittää kulttuuria ja kulttuurista. Hidden Epiphanies -näyttely marssittaa katsojan eteen useita  viittauksia kulttuuriin ja taidehistoriaan: Epiphany for Mr. Munch; [Niccolò] Paganini Moment; [Georg] Baselitzin puutarhasta; Cat from the Picasso Road; Muotokuva Nikola Teslasta Pelle Pelottoman apurina

Mikko Hallikaisen taiteessa on aina kulkenut mukana viitteitä taidehistorian lisäksi myös kristinuskoon. Edellisen ja oman päivätyöni huomioon ottaen olisi ollut helpointa napata tarkastelun alle jokin seuraavista: Jumalan terve; Kissapyhimys; Pyhä nainen; Ave Maria tai Kolme pyhää puutarhuria. Itse asiassa viimeisin nousi yhdeksi omista suosikeistani. Jotta näyttelykäynnistä olisi muodostunut vielä hiukan hankalampi, päätin valita tarkastelun alle kuitenkin oman suosikkilistani ulkopuolelta lähes mustavalkoisen teoksen Stormbird of History.

Mikko Hallikainen: Stormbird of History, 2018, sekatekniikka.

Teoksen keskiössä on isonokkainen lintu, jonka nokka on täynnä teräviä hampaita. Linnun pää näyttää vartaloon suhteutettuna niin painavalta, että niinköhän tuo pystyisi edes lentämään. Vartalon alle hahmottuvat pienet jalat. Linnun pää muistuttaa pikemminkin pääkalloa kuin elävää lintua: kuoleman läsnäolo? Läsnä on myös Hallikainen itse, joka on painanut teokseensa jalan- ja sormenjälkiä. Jalanjälki, askel, kosketus – jalkoihin painaminen? Voitto vai jalkoihin tallautuminen?

Mikko Hallikainen: yksityiskohta teoksesta Stormbird of History, 2018, sekatekniikka.

Mikko Hallikainen: yksityiskohta teoksesta Stormbird of History, 2018, sekatekniikka.

Linnun ylähampaissa on nähtävissä sydämiä ja alahampaissa ristejä. Vastakohdat, jotka painautuvat toisiaan vasten. Ristit jatkuvat linnun pään yläpuolella ja kallosta on erotettavissa myös sana Golgotha, Golgata, pääkallon paikka.

Mikko Hallikainen: yksityiskohta teoksesta Stormbird of History, 2018, sekatekniikka.

Hallikaisen teokset ovat etsimistä ja löytämistä, ennakkoasenteiden rikkomista. Ensinäkemältä vastenmielisiltäkin vaikuttavat teokset kätkevät sisäänsä pieniä yksityiskohtia joihin tarttua. Sellaisia, joista lähteä kuljettamaan tarinaa, kun antaa niille mahdollisuuden syntyä. Kun uskaltaa astua lähemmäs. Kun kestää hetken (ja toisen) epämiellyttävyyden tunnetta ja astuu omien rajoittuneiden mieltymystensä ulkopuolelle. Teosten taakse tuntuu piiloutuvan henkilö, joka on sielultaan runoilija, mutta kuvaa elämän kipupisteet juuri siten kuin ne sillä hetkellä tuntuvat ja näyttäytyvät. Tuskin kukaan meistä käärii oman elämänsä kääntöpuolia nättiin paperiin vain siksi, että haluaisi sen näyttävän kauniilta. Vaikka etsin taiteesta kauneutta, siinä pitää olla myös jotain joka satuttaa jotakin aistia. Näin teos on elävä eikä vain kaksiulotteinen toteamus. Ehkä Hallikainen on ollut ilmaisussaan itselleni liian rohkea?

Huomasin näyttelyn aikana, että Hallikaisen teokset vaativat avautuakseen rinnalleen muita Hallikaisia. Ryhmänäyttelyissä taiteilijan omintakeinen kuvaustyyli tuntuu ajoittain riitelevän ympärillä olevien teosten kanssa. Ne jäävät varjoon tai huutelevat soraääniä vierustovereilleen. Hidden Epiphanies -näyttelyn ripustus on omiaan tuomaan esiin Hallikaisen salaisia ilmestyksiä, kuten Stendhalin syndrooman! Kokonaisuutta en aio paljastaa, saatte käydä kokemassa sen itse.

Omia kipupisteitä voi etsiä Mikko Hallikaisen näyttelyssä vielä 1.7.2018 saakka!

Jätä kommentti

*