Sateen ropinaa, kavioiden kopsetta, nuotion räiskyntää ja askelia hiekkaisella maaperällä. Muun muassa näillä äänimaisemilla on maustettu VB-valokuvakeskuksen tämän kesän huippunäyttely Sacred Legacy. Näyttely antaa katsauksen yhdysvaltalaisen valokuvaajan ja etnologin, Edward S. Curtisin (1868-1952), Pohjois-Amerikan intiaaniheimoista kertoviin valokuviin.

Edward S. Curtisin muotokuva, 1899; Navajo-intiaanit ratsailla, 1904.

Paljastettakoon nyt heti aluksi mikäli joku ei tiedä, että valokuvat eivät ole autenttisia tallenteita intiaaniheimojen elämästä, sillä Curtis lavasti ja muokkasi ottamiaan kuvia. VB:llä olevat valokuvat sijoittuvat vuosiin 1900-1930, mutta Curtis halusi säilyttää kuvissaan koskemattoman alkuperäisen intiaanikulttuurin, jonka vuoksi hän poisti niistä esimerkiksi modernit aseet, asut ja kulkuneuvot. Nykyajan etnologille (etnologia tutkii kulttuuria ja sen yhteiskuntaa eri muodoissa) tämä olisi täysin käsittämätön tapa lähestyä kulttuuria; kieltää kulttuurin kehitys ja eri kulttuurien vaikutukset toisiinsa. Curtisin päämäärä oli kuitenkin tallentaa ja esittää intiaanikulttuuri ennen reservaattiaikaa sellaisena kuin se oli. Tarkoitus ei alun perinkään ollut dokumentoida senhetkistä kulttuuria.

Edward S. Curtis: Acoma-naiset noutamassa vettä, 1904.

Edward S. Curtis: Nimetön (pohjoisen tasankojen soturi), 1900.

Curtis eli itse piktorialismin syntyaikaan 1880-luvulla, jolloin valokuvaaminen muodostui taiteeksi. Tämä 1900-luvun alkuun asti vaikuttanut suuntaus pyrki jäljittelemään valokuvissa kuvataiteellista vaikutelmaa. Sille olivat ominaisia pehmeät sävyt, hämyisyys ja epätarkkuus (kuin siveltimenvedot). Piktorialismissa korostettiin valokuvauksen esteettisiä ominaisuuksia, ei niinkään sen mekaanista toimintaa (välineistö). Valokuvia käsiteltiin prosessin aikana, jolloin voitiin vaikuttaa lopullisen kuvan tunteelliseen vaikuttavuuteen. Tyylisuuntaan kuului oleellisesti vallitsevien kuvataidetyylisuuntien, kuten impressionismin, art nouvean ja symbolismin jäljittely.

Tätä taustatietoa vasten Curtisin kuviin osaa suhtautua toisin. Toisaalta arkiset tapahtumakuvaukset menettävät hieman merkitystään, sillä ne eivät ole dokumentteja aidoista tilanteista. Curtis etsi ja valitsi maisemat etukäteen, johon hän mallinsa sijoitti. Tämän vuoksi pidin itse enemmän muotokuvista, joita saattoi tarkastella puhtaasti tunnepohjalta. Piktorialismin myötä muotokuvauksessa huomio kiinnitettiin kuvattavan kasvoihin ja silmiin muun osan jäädessä pehmeästi epäteräväksi. Tätä oli havaittavissa lähes kaikissa Curtisin ottamissa muotokuvissa. Huomio kiinnittyy kuvattavien henkilöiden katseisiin.

Edward S. Curtis: Navajo-pojan muotokuva, 1904.

Intiaanit oli totuttu kuvaamaan joukkona, mutta Curtis halusi nostaa muotokuvissaan esiin henkilöt yksilöinä. Tämä on mielestäni yksi näyttelyn rikkauksista. Katseet, kasvojen piirteet ja ilmeet ova vangitsevia. Muotokuvien kautta avautuu koskettavia kohtaamisia.

Edward S. Curtis: Qahatika-intiaanikansan tyttö, 1907.

Edward S. Curtisin mittavaa elämäntyötä ei pidä väheksyä, vaikka hänen kuviaan onkin kritisoitu. Curtis ehti ottaa uransa aikana eri intiaaniheimoista yli 40 000 negatiivia, joista VB:n näyttelyyn on valittu 60. Kukaan ei ole tehnyt vastaavaa työtä ja tänä päivänä kyseisten kulttuurien, vaikka lavastetuidenkin, tallennusarvo on mittaamaton. Hän talletti kuviinsa elämää, jota toiset olivat samaan aikaan tuhoamassa. Curtis osoitti, ettei ole olemassa vain yhtä intiaanikulttuuria, vaan kulttuurien kirjo on yhtä laaja kuin muillakin. Hän tallensi valokuvien lisäksi intiaanikieliä, intiaanien suullista kertomusperinnettä sekä heimopäälliköiden elämäntarinoita.

Edward S. Curtis: yksityiskohta valokuvasta Kolme piegan-päällikköä ratsailla, 1900.

Sacred Legacy – Edward S. Curtisin kuvia Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista
on esillä VB-valokuvakeskuksessa vielä 28.8. saakka.