Anna äänesi kuulua. Perusta blogi!

Kun odotukset eivät täyttyneet

Minulla on jo useamman kuukauden(!) ajan ollut luettavana Donna Tarttin Pulitzer-palkittu romaani Tikli (The Goldfinch, 2013). Lähes 900-sivuista järkälettä on luettu pieninä annoksina julkisissa kulkuvälineissä sekä iltalukemisena. Julkisuudessa paljon hehkutettu teos herätti mielenkiinnon lähinnä kansikuvan ja siihen liittyvän taidehistorian avulla.

paas

Romaanin tarinaa kuljettaa kiirehtimättä eteenpäin kansikuvassa näkyvä Carel Fabritiuksen (1622-1654) maalaus Tikli vuodelta 1654. Alkuperäinen maalaus sijaitsee Alankomaissa, Haagin Mauritshuisissa. Keskiössä on Theo Decker, jonka elämässä kuljetaan murrosiän kynnykseltä aikuisuuteen. Tarina alkaa, kun Theo seuraa äitiään sadetta pakoon Metropolitan Museum of Art -museoon New Yorkissa. Museossa esitellään flaamilaisten mestareiden kultakauden maalauksia: muotokuvia ja asetelmia.

“-Inhottavaa kiirehtiä näyttelyn läpi tällä tavalla, äiti sanoi, kun tavoitin hänet portaikon yläpäässä, mutta tällaisessa näyttelyssä pitää kyllä käydä pari kolme kertaa. Anatomian oppitunti pitää ainakin nähdä, mutta oikeastaan haluan nähdä yhden ihan pienen ja harvinaisen teoksen, jonka on maalannut Vermeerin opettaja. Suurin vanhoista tuntemattomista mestareista. Frans Halsinkin maalaukset ovat merkittäviä. Kai sinä tiedät Frans Halsin? Iloisen juomaveikon? Ja muotokuvan vanhainkodin johtajattarista?
-Niin, sanoin varovasti. Kaikista äidin mainitsemista maalauksista tunsin vain Anatomian oppitunnin. Yksityiskohta siitä oli näyttelyjulisteessa: kalvakkaa lihaa, lukuisia mustan eri sävyjä, alkoholistin näköisiä lääkäreitä, joiden silmät verestivät ja nenä punoitti.
Taiteentuntemuksen alkeita, äiti sanoi. Tästä vasempaan.”

Theo ja tämän äiti ovat näyttelyn eri saleissa, kun museossa räjähtää terroristien virittämä pommi. Osa näyttelytiloista tuhoutuu ja useita ihmisiä kuolee. Heidän joukossaan myös Theon äiti.

Theo selviää räjähdyksestä hengissä ja ottaa hetken mielijohteesta mukaansa samaisessa salissa olleen Carel Fabritiuksen viimeiseksi työksi jääneen maalauksen. Hän onnistuu pakenemaan museon raunioista kenenkään huomaamatta ennen kuin pelastushenkilökunta saapuu. 13-vuotias Theo päätyy rikkaaseen Barbourien sijaisperheeseen alkoholisti-isän kadottua vuosia aiemmin hänen ja äitinsä elämästä. Theo piilottelee maalausta ja pyristelee teini-iän läpi aikuisuuteen värikkäiden ihmissuhteiden siivittämänä.

Tässä romaanin juoni hyvin pelkistettynä pintaraapaisuna. Sain kirjan vihdoin luettua viikko sitten. Hitaus johtui osaltaan sen massiivisesta koosta (en ole tottunut lukemaan tiiliskiviä), mutta toisaalta juonen kulusta. Kieli on helppolukuista, mutta en ole samaa mieltä Helsingin Sanomien Jukka Petäjän kanssa: “Lähes 900-sivuinen Tikli on massiivinen järkäle, mutta se on huomattavasti helppolukuisempi kuin loputtomasta sivumäärästä voisi päätellä. Sitä pikemminkin ahmii ja hotkii kuin haarukoi tuskan hiki otsalla pieninä pakkopaloina suuhunsa. Kertojana Donna Tartt osaa asiansa.”

Ahmin ja hotkin teosta aluksi. Sen jälkeen tahti hidastui hidastumistaan. Ei lukiessa sentään tuskan hikeä tippunut, mutta jokin siinä tahmoi. Itse asiassa olin enemmän kiinnostunut tarinan maalauksesta kuin Theo Deckeristä. Odotin kai, että juoni olisi kulkenut tiiviimmin maalauksen äärellä. Se häilyy kyllä koko kirjan läpi taustalla, mutta mielestäni herkullisimmat hetket vietin juuri suoraan maalaukseen liittyvän taidehistoriallisen kerronnan äärellä. Mihinkäs se tiikeri raidoistaan pääsisi…

“En ollut kovin innoissani tiedosta, että saisin nähdä paljon kuvia alankomaalaisista seisoskelemassa tummissa vaatteissa, kun työnnyimme sisään lasiovista, (—) mutta sitten seurasi selkeys ja värikkyys ja pohjoisen puhdas valo: muotokuvia, interiöörimaalauksia, asetelmia, toiset pikkuruisia, toiset majesteettisen suuria: naisia puolisoineen, naisia sylikoirineen, yksinäisiä kaunottaria koruommelluissa leningeissään ja mahtavia yksinäisiä jalokivien ja turkisten koristamia kauppiaita. Juhlapöytien kattauksen jäännöksiä kuorittuine omenineen ja pähkinänkuorineen, gobeliineja ja hopeaesineitä, trompe l’oeil-töitä ryömivine hyönteisineen ja raidallisine kukkineen. Ja mitä pitemmälle kuljimme, sitä merkillisemmiksi ja kauniimmiksi maalaukset tulivat.”

Taidehistoriallinen kuvailu oli kaunista, vaikka juonenkäänteissä tapahtui usein kaikkea muuta kuin kaunista. Olen Jukka Petäjän kanssa samaa mieltä siitä, että kertojana Tartt onnistuu. Tällä kertaa vika oli vain lukijassa, joka ei lämmennyt Theon elämän juonenkäänteille.

Theolla on syvällisempi yhteys maalaukseen, joka vetää häntä puoleensa:

Fabritius-Tikli-1

Carel Fabritius: Tikli, 1654, öljy kankaalle, 33.5 x 22.8 cm, Mauritshuis. Kuva täältä.

“Se oli liikaa – oli liian suuri houkutus pidellä maalausta käsissäni katsomatta sitä lainkaan. Vedin sen nopeasti ulos, ja melkein heti sen hehku ympäröi minut kuin musiikki, sen sisäinen tenho toi selittämättömästi mukanaan syvän, veret seisauttavan harmonian ja hyvänolon tunteen, ja sydän löi hitaasti ja varmasti niin kuin silloin kun saa tuntea olonsa rakastetuksi ja turvalliseksi. Maalauksesta säteili voimaa, hohdetta, New Yorkin aamun raikkautta joka oli tuntunut tyyneltä ja samalla elähdyttävältä vanhassa makuuhuoneessani, valoa joka piirsi kaiken ääriviivat terävästi esiin mutta oli silti lempeämpää ja suloisempaa kuin todellisuus, ja vieläkin suloisempaa siksi, että se oli osa menneisyyttä ja lopullisesti mennyttä: tapetin hehku, vanha Rand Mc-Nallyn karttapallo puolivarjossa.”

Jättimäisen romaanin lopputulema ei siis ollut aivan sellainen lukukokemus kuin olin etukäteen ajatellut. Paljon olisi mielestäni voinut 895-sivusta tiivistää. Ja useinhan siinä käy juuri niin, kun tarttuu johonkin paljon kehuttuun, että omatkin odotukset ovat todella korkealla, niin sitä joutuu lopulta pettymään. Tämän vuoksi en mielelläni lue esimerkiksi näyttelyarvioita ennen kuin olen itse käynyt muodostamassa niistä mielipiteeni.

Täytyy kuitenkin myöntää, ettei lukukokemus ollut täysin hukkaan heitetty. Theon ja maalauksen välisen suhteen ja kuvayhteyden ymmärtää oikeastaan vasta pidemmllä aikavälillä. Sen, mitä yhteistä on tuolla yksin jääneellä(?) pojalla ja orteensa kahlitulla Tiklillä.

 

Jätä kommentti

*