Galleria Ars Liberan näyttelykalenterissa on pari nimeä, jotka eivät etukäteen herättäneet minkäänlaisia muistikuvia. En tiennyt mitä odottaa. Jyrki Heikkinen on nimistä toinen. On paljon helpompaa mennä näyttelyyn, jossa taiteilija on entuudestaan tuttu. Tällöin osaa jo orientoitua oikeanlaiseen tunnelmaan, tietää millaista taidetta on tulossa, vaikka työt olisivatkin uusia. Astuin galleriaan ja hetken ympärille katseltuani muistin, että olenhan minä nähnyt Heikkisen taidetta aiemminkin Ars Liberan ryhmänäyttelyissä, mutta olen sivuuttanut teokset. Tällä kertaa en voisi sivuuttaa. Huomasin olevani haasteen edessä…

Toisaalta ymmärsin, että samanlainen tilanne on jokaisen näyttelyn kohdalla useimmilla kävijöillä. Gallerioihin poiketaan katsomaan taidetta, tutustutaan uusiin taiteilijoihin ja heidän töihinsä. Olin tällä kertaa lähempänä tavallista hämmentynyttä taiteenkatsojaa kuin aiemmin.

Jyrki Heikkinen tunnetaan kenties paremmin sarjakuvataiteestaan, mutta mies soljuu sujuvasti myös runouden, kuvataiteen ja musiikin maailmassa. Oikea kulttuuripersoona siis. Näyttelyn nimi Pimp my crap #3 viittaa Heikkisen Helsingin Kalasataman serigrafiapajalla 2017 valmistamaansa ”Pimp my crap #2” teokseen. Kyseessä oli painettu 8-sivuinen serigrafiajulkaisu.

En ole milloinkaan ollut kovin suuri sarjakuvien kuluttaja. Meille ei ole koskaan tullut kotiin edes legendaarista Aku Ankkaa. Runous kiehtoo ja olen aika ajoin lukenut joitain klassikoita, mutta en koe sitäkään osa-aluetta täysin omakseni. Aiempia Heikkisen julkaisuja vilkuillessani, huomasin hänen olevan parhaimmillaan juuri sarjakuvaa ja runoutta yhdistellessään. Se on kuitenkin hyvin vahvasti omalla epämukavuusalueellani. Muistan kuinka lukion äidinkielen kurssilla tutustuimme surrealistiseen runouteen, jossa piti toteuttaa runo kuvallisessa muodossa. Se tuntui aluksi äärimmäisen hankalalta, mutta loppujen lopuksi ihanan vapauttavalta. Sai tehdä mitä vain!

Kuinka sitten tulkita toisen surrealistisia ajatuksia? Heikkistä on useissa yhteyksissä kuvailtu nimenomaan sanoilla kuvarunoilija ja surrealisti. Tässä Galleria Ars Liberan näyttelyssä kuvallinen ilmaisu alkaa surrealismin lisäksi lähestyä jo abstraktismia. Teoksissa on esittäviä elementtejä, mutta osittain myös päättymätöntä tajunnanvirtaa.

Paaperoinen -teoksessa katseeni tarttui monijalkaiseen, huivipäiseen puluemoon, joka vipeltää kuvan ylälaidassa.  Reunoilla olevista aukoista luikertelee juuria(?). Linnun yläpuolella on kuin puhekuplan sisällä olevat kasvot ja alapuolella savua tai tulenlieskoja heittävä uuni(?) sekä polviaan rintaansa vasten puristava hahmo. Istuva hahmo katselee suu auki kohti lintua ja näyttäisi kuin kädet lepäisivät hänen hartioillaan. Kädet muuttuvat kuitenkin nopeasti puun rungoksi, joka kiertää ympäri kuvaa.

Kuva on jo itsessään monitulkintainen ja kerroksellisuutta lisää se, että Heikkinen on liimannut teoksiinsa irrotettuja yksityiskohtia. Paaperoinen -teoksessa alareunassa istuva hahmo ja yläreunan pää näyttävät siltä kuin ne olisi irrotettu toisenlaisesta ympäristöstä. Ja itse asiassa näin taitaa ollakin, sillä samanlainen istuva hahmo näkyi Pimp my crap #2 -teoksessa.

Kokonaisuus on niin outo, etten tiedä mitä ajatella. Yleensä en tahdo teosten yhteyteen selittäviä tekstejä, mutta tässä yhteydessä olisin kaivannut teosten rinnalle esimerkiksi niitä Heikkisen runoja. (Yksittäisiä runoteoksia oli kyllä myynnissä gallerian pöydällä.) Näin sanan ja kuvan yhdistämisestä olisi kenties saanut luotua tarinaverkoston, joka jäi tällä kertaa omalla kohdallani irralliseksi outoudeksi. Mikä ei välttämättä ole paha juttu. Se, että teosten tarina ei päässyt omalla kohdallani kunnolla vauhtiin on kuitenkin aina parempi lopputulos kuin pelkkä itsestäänselvä toteava lausahdus. Sellaistakin taidetta on. Sitä katsoo hetken, mutta se ei jää mieleen. Mikä on lopulta vähän tyhjänpäiväistä. Kun Heikkisen teosta katsoo, ja katsoo vielä hieman enemmän, ja silti ei saa selvää lopputuloksesta, se jättää mielen kuitenkin myllerrykseen. Entäs jos katson sitä nyt uudelleen? Ai ei vieläkään….

Jyrki Heikkisen näyttely jätti enemmän kysymysmerkkejä kuin antoi vastauksia. Ripustus oli pelkistetty ja ilmava, teoksia oli esillä maltillisesti, mutta toisaalta enempää ei olisi mieli vastaanottanutkaan. Olen edelleen sitä mieltä, että Heikkinen on parhaimmillaan juuri sanojen ja kuvien kutomisessa, ei pelkässä kuvallisessa ilmaisussa.

Pimp my crap #3 on esillä Galleria Ars Liberassa 3.6. saakka.

Ps. Kirjareppu-blogissa on arvioitu onnistuneesti Jyrki Heikkisen Hietasalo-teoksen kuvarunoja.