Peltilehmiä ja voimahevosia

Galleria Ars Liberan uusin näyttely ei paljastanut etukäteen paljoa. Näyttely kulki työryhmän nimellä: Leikkivä koti ei sammaloidu. Avajaisissa paljastui, että työryhmän takana on kokonainen perhe: Reijo Kärkkäinen, Riikka Viinikanoja, Arttu Viinikanoja ja Varpu Viinikanoja. Nyt oli tulossa jotain sellaista mitä en ole aiemmin nähnyt.

Yläkerta on täynnä leluista ja kierrätetyistä materiaaleista koottuja installaatioita. Lattiaruudukko on otettu hyötykäyttöön ja siihen on rajattu leluautoille pelikenttiä. Joilla saa leikkiä. Ikkunalaudoilla on erilaisia itserakennettuja kulkupelejä – peltilehmiä. Toisella seinällä on yhdistetty mm. valokuvia ja piirustuksia. Ensinäkemältä kokonaisuus on sekamelska vähän kaikkea. Mutta kun huomion alkaa kiinnittää yksityiskohtiin, niistä alkaa löytää erilaisia kerroksia. Työryhmä kertoo näyttelystä näin:

Teemaksi on valikoitunut ryhmän jäseniä kiinnostavat aiheet, mitkä värittyvät perheen ajankohtaisilla teemoilla. Lueteltuna: Autot, pelit, hevoset, koti, koulu, muutto, ruuhka. Teemoja työstetään hyödyntämällä vanhoja leluja, sekä taideteoksia. Uutta materiaalia tehdään piirtäen, maalaten, taitellen ja rakentaen. Jotta saavutetaan leikin tunnelma, näyttely työstetään intensiivisesti.

Taiteilijoista tiesin etukäteen Reijo Kärkkäisen, mutta hänenkin taiteensa on tuntunut hieman hankalalta lähestyä, kuten aiemmin mainitsemani Jyrki Markkasen taide. Lisäksi minulla oli mielikuva Kärkkäisestä teräväkielisenä persoonana. Riikka Viinikanojan tiesin nimeltä, mutta en ole varma olenko aiemmin nähnyt hänen taidettaan. Astuminen galleriaan tuntui siis hieman jännitävältä. Se energia mikä tilassa syntyi heti sisään astuttua oli kuitenkin upea. Olen iloinen, että ehdin avajaisiin ja näin pääsin myös juttelemaan työryhmän kanssa, jonka myötä aiemmat ennakkoluuloni murenivat. Juuri tässä tuntui olevan näyttelyn voima: työryhmässä, yhteistyössä, perheessä. Tilassa olevat teokset kietoutuivat yhteen ja näyttivät sen saman lämmön ja palon, jolla yhteistyöstä ja sen toteutumisesta minulle kerrottiin.

Taidetta oli tehty yhdessä – siis samoissa tiloissa, mutta myös yhteisesti jotain tiettyä teosta. Kuten esimerkiksi yllä näkyvää piirustusta. Yksi oli aloittanut, toinen jatkanut, kolmas vienyt sitä vielä pidemmälle ja niin edelleen. Teoksissa näkyy leikkisyys muuallakin kuin vain siinä, että teoksissa on hyödynnetty leluja.

Olen aina pitänyt itseäni hieman vanhana sieluna, joten viittaus peltilehmiin tuntui kotoisalta. Elän mielikuvissani mielelläni jossain menneessä: käpylehmien, heinälatojen, tuulimyllyjen, peltomaisemien ja hevoskärryjen keskellä. Ajassa, jolloin asioita tehtiin yhdessä ja oltiin yhdessä. Koko yhteiskunta. Kulttuuri on kuitenkin muuttunut ja yhdessä olemisen yhteiskunta on muuntunut pienempään muotoon perheeksi. Parhaimmillaan se yhdessä tekemisen kulttuuri näkyy vielä perheiden sisällä. Tai sen toivoisi näkyvän. Leikkivä koti ei sammaloidu -työryhmä näyttää pitävän kiinni tuosta perinteestä voimakkaasti. Oli ihanaa huomata, että aikuiset eivät nostaneet omaa taiteilijuuttaan lasten yläpuolelle, vaan kokonaisuus tosiaan oli työryhmä.

Näyttelyn yksityiskohdista nousee esille sekä lapsille että aikuisille ajankohtaisia ja merkittäviä teemoja. Yhdessä taulussa oli teksti: “Mihin kouluun mä meen?” Lapselle kyseessä saattaa olla ajatus ensimmäisestä koulupäivästä ja koulusta, mutta toisaalta tämänhetkinen koulujen sisäilma- ja lakkauttamisongelma huolestuttaa erityisesti vanhempia. Millaiseen kouluun lapsensa laittaa ja onko valinnalle vaihtoehtoja? Entä jos ei ole vaihtoehtoja?

Kokonaisuus on täynnä kaikkea. Installaatio herättää varmasti ohikulkijoiden huomion. Toivottavasti mahdollisimman moni uskaltautuu myös sisälle. Värikäs näyttely on herkullinen ja houkutteleva, ja olisi tehnyt mieli esitellä tilat lattiasta kattoon. Mutta silloin kävijältä katoaa yllätyselementti. Sen vuoksi pitäydyn tiukasti yksityiskohtakuvissa.Yläkerta on varattu niin sanotusti niille näyttelyn nimen mukaisille peltilehmille. Alakerran hämärään on tuotu vaikuttava kokonaisuus voimahevosia. En ole koskaan itse ollut hevostyttö, mutta ymmärrän sen kokonaisvaltaisen ja mukaansatempaavan kulttuurin, mikä siihen sisältyy. Alakertaa on myös tarinallistettu ja palasin hetkeksi 12-vuotiaan Hennan muistoihin omista kirjoittamistaan tarinoista samalla, kun luin Varpu Viinikanojan kirjoituskoneella kirjoittamaa tekstiä nuoren varsan alkutaipaleelta.

Olipa kerran… no, sanotaan nyt vaikka että minä. Aloitin elämäni suurelta kauniilta niityltä. Emoni nuoleskeli minua vailla huolen häivää, kun muut juoksentelivat niityllä. Emoni opetti minulle kuinka ihmisten kanssa oli käyttäydyttävä, jotta he olisivat minulle ystävällisiä. Minua huoletti elämässäni varsominen, olinhan itse tammavarsa. Emo sanoi siihen vain, että tulevia ei kannata huolehtia, olinhan vasta yksivuotias eli vuotias. Eniten minua tulevassa kuitenkin jännitti koulutus sehän aloitettaisiin pian. (—)”

Sekä tarina että koko näyttely oli monella tavalla niin ihanan avoin ja rehellinen, herkkä ja aito, ettei näyttelyssä voinut olla hymyilemättä. Peltilehmiä ja voimahevosia ei ole näyttely sen perinteisessä mielessä. Tämä on kokeellinen ja hyvänmielen kokonaisuus, josta jokainen löytää varmasti jotain omasta lapsuudestaan.

Leikkivä koti ei sammaloidu -työryhmän näyttely Peltilehmiä ja voimahevosia
on esillä Galleria Ars Liberassa 28.10.2018 saakka.

Jätä kommentti

*