Sielu palaa

Aiemmissa postauksissa on käynyt ilmi Galleria Ars Liberan näyttelykalenterin “pelottavat nimet“. Listaan kuuluu myös suosikkeja, joista parhaillaan esillä oleva Jukka Huhtala on yksi. Taiteilija oli ensimmäisiä joiden kädenjäljen opin tunnistamaan taidekentällä pelkän ulkoasun perusteella. Se tuntuu edelleen hienolta: kierrellä museoissa ja gallerioissa ja tunnistaa taiteilijoita lukematta nimilappuja. Sitä tuntee oppineensa jotain.

Viimeinen puolitoistaviikkoa on ollut niin kiireistä matkustellessa ympäri Suomea, etten ehtinyt etukäteen perehtyä tulevaan näyttelyyn lainkaan. Yleensä lukaisen edes näyttelytiedotteen, jotta tiedän millaisella teemalla taiteilija teoksiaan esittelee. Nyt ajattelin ettei minun välttämättä tarvitse; tuttua taidetta. Olin innoissani, sillä olihan Huhtalan näyttely itselleni yksi vuoden odotetuimmista.

Jukka Huhtala: The Soul, 2017, sekatekniikka, 105 x 366 cm.

Kiiruhdin suoraan töistä näyttelyn avajaisiin ja ehdin olla tilassa hetken rauhassa ennen avajaisvieraita. Yllätys oli melkoinen. Tämä ei ollut lainkaan sellaista Huhtalaa mitä olin odottanut. Värikkäät ihmiskuvaukset ja yksityiskohdat olivat kadonneet. Suuri koko oli ainut joka muistutti Huhtalan aiemmasta taiteesta. Teoksista oli kadonnut värit ja yleisilme oli musta-valkoinen.  Mitä on tapahtunut?

Näyttely kantaa nimeä Sielu palaa. Huhtala kirjoitti näyttelytiedotteessa seuraavaa:
Sielunmaiseman pienoismallit.

Teokset ovat painavia kuin synti, synnit painavat sielua.
Teoksien tekemiseen meni rutosti aikaa, aika kasvattaa sielua.
Teosten tekeminen vaati hermoja, hermot tasapainottavat sielua.
Teokset ovat rakeenteeltaan herkkiä, herkkyys kirkastaa sielua.
Teokset ovat pääväreiltään valkoisia, valo puhdistaa sielua.

Näyttelyn työt on tehty vuoden 2015 Berliinin residenssin jälkeen. Halusin silloin muutosta, tein jotain muuta. En tiedä enää mitä seuraavaksi haluan tehdä. En enää pysty täysipäiväisesti tekemään taidetta, joten tämä on mitä varmimmin viimeinen soolonäyttelyni. Taiteen tekeminen silloin tällöin harrastuksena ei kuulosta houkuttelevalta, joten muutos on varmasti taas edessä. Tai onhan se jo alkanut. Sielu muuttuu.

Kiitokset kaikesta.”

Ensimmäisen kappaleen jälkeen ihastuin teosten kuvailuun sanoilla leikkimällä. Tämä on mielestäni suomea parhaimmillaan. Runollisuus herätti tunnelmia ja kiersin katseellani yläkerran teoksia.  Lopulta jäin tuijottamaan tekstin seasta vain yhtä lausetta: “…tämä on mitä varmimmin viimeinen soolonäyttelyni“. Mielen sisälle hulahti täysi tyhjyys ja olin suoraan sanoen järkyttynyt. Eihän tämä voi olla totta?

Yritin pyyhkiä järkytystä mielestäni ja kiersin myös alakerran näyttelytilan. Kierreportaiden päässä odotti paksut mustat verhot, joiden välistä astuttiin hämärään. Katse kohtaa ensimmäisen teoksen, joka muistuttaa eräänlaista ovea. “The show is almost over“. En päässyt tunnettani pakoon täälläkään.

Järkytyksestä huolimatta olin samalla myös äärettömän iloinen! Jukka Huhtala oli uudistanut taiteensa ja pidin siitä. Pidin siitä, että teokset olivat suurikokoisia ja ilmaisu jotain ihan uutta. Aiemmat teokset olivat suurikokoisia ja värikkäitä muotokuvia, joissa yksityiskohdat nostivat arkisetkin asiat huomion keskipisteiksi. Huhtala on kommentoinut taiteellaan enemmän ja vähemmän myös yhteiskuntaa ja politiikkaa esimerkiksi itkeviä lapsia kuvaavissa töissään. Tällä kertaa näyttelyssä on varsinaisesti vain yksi esittävä teos, The White Hand.

Taiteilija saapui galleriaan ja pian hänen jälkeensä myös ensimmäiset avajaisvieraat. Tiedämme Huhtalan kanssa toisemme, mutta en muista että olisin jutellut hänen kanssaan aiemmin kasvotusten. Tilanne oli omalta osaltani kiusallinen, sillä sisälläni myllersi niin voimakkaasti ilo näyttelyn kokonaisuudesta ja suru taiteilijan mahdollisesta lopettamispäätöksestä, että tunsin kadottaneeni keskustelutaitoni. Toisaalta olisin halunnut kysyä todella paljon, mutta siinä hetkessä en löytänyt tarpeeksi sanoja. Ja toisaalta en halunnut, että taiteilija avaa teoksiaan liikaa ja rikkoo tunnelmani.

Jukka Huhtala: yksityiskohta teoksesta The Soul, 2017.

Kiertelin näyttelyn teoksia, mutta palasin aina The Soul -teoksen äärelle. Pyöreä keskiosa veti katsetta puoleensa kuin musta aukko. Reunoilla olevat kangaspalat kiertyivät keskustan ympärille jatkamaan liikettä. Näennäisen mustavalkoinen teos kätki pintaansa värejä mitä lähempää yksityiskohtia tarkasteli. Musta ei ollut mustaa vaan sisälsi ruskeaa, vihreää ja sinistä. Tiesin että tarvitsin näyttelyn sulattamiselle enemmän aikaa, eikä avajaishälinän keskellä voinut analysoida omia mietteitä. Pään sisällä riehui edelleen voimakas surun ja ilon vastakkainasettelu, mikä sai mielen herkistymään. Tunnistin tunteen. Samanlainen oli tapahtunut Timo Kokon teoksen äärellä pari vuotta aiemmin. Hyppäsin bussiin ja piilotin kostuneet silmät aurinkolasien alle.

Jukka Huhtala: yksityiskohta teoksesta The Soul, 2017.

Palasin näyttelyyn toisena päivänä. Olin ehtinyt selittää voimakasta tunnereaktiotani raskaalla työviikolla. Hyvin nukutut yöunet ja virkeämpi mieli tasaavat kenties tunnelman? Astuin näyttelyyn uudelleen, mutta tilassa oli edelleen sama voimakas lataus. Jukka Huhtala oli pyyhkinyt pöydältä menneisyyden ja tilanne tuntui nollautuneen tällä näyttelyllä. Näyttely oli eräänlainen tabula rasa, vaikka se samalla tuntui olevan henkilökohtaisempi kuin taiteilijan aiemmat näkemäni kokonaisuudet.

Mikä The Soul -teoksessa sitten vetosi? Koko, yllätyksellisyys ja teema – lopullisuus ja samalla loputtomuus. Ensinäkemältä teos näyttää vain mustalta ympyrältä valkoisella pohjalla, mutta se on täynnä sävyjä. Huhtala kertoi peittäneensä sen alle entisen teoksen, joka mielestäni myös symboloi hienosti saamaani ajatusta menneisyyden nollaamisesta. Vanha teos on siellä alla, mutta se on muuntunut muuksi, uudeksi teokseksi. Katse hukkuu mustaan aukkoon, joka ei olekaan musta vaan täynnä sävyjä. Valkoiset kangaspalat teoksen pinnalla näyttävät kuin käärinliinoilta, joiden alta kuultaa läpi  entinen elämä.

Jukka Huhtala: yksityiskohta teoksesta The Soul, 2017.

Jukka Huhtala: yksityiskohta teoksesta The Soul, 2017.

The Soul ei ole kontrasteiltaan niin jyrkkä kuin kuvat antavat ymmärtää. Valkoinen ei ole kylmä, vaan sävyt ovat pehmeitä alla olevien värien ansiosta. Kangastilkkujen reunat repsottavat siellä täällä, mikä tekee pinnasta kolmiulotteisen ja elävän. Joidenkin kangaspalojen reunat ovat kuin pistohaavoja. Luonnonvalo heijastuu kiiltävistä kohdista ja muuttaa kokonaisuutta edelleen.

Jukka Huhtala: yksityiskohta teoksesta The Soul, 2017.

Jukka Huhtala: yksityiskohta teoksesta The Soul, 2017.

Ajattelin etukäteen, että onpa mukavaa, että tulee pitkästä aikaa ‘helppo’ näyttelykäynti, kun tietää mitä tuleman pitää. Kuinka väärässä olinkaan. En todellakaan odottanut tällaista tunneryöppyä, saati näyttelyn lopputulosta. Ihastuin Huhtalan uuteen tyyliin ja samalla suren sitä, että tämä kerta on mahdollisesti viimeinen. Tiedän että tulen näkemään Huhtalan yksittäisiä teoksia museoiden yhteisnäyttelyissä, mutta se ei ole sama asia. Se tuntuisi samalta kuin jos sinulle sanottaisiin, että saat kuunnella lempibändiltäsi vain yhden kappaleen, vaikka himoitset koko levyä. Yksi teos on tyhjää parempi, mutta se ei luo taiteilijan tarinaa, kuten yksi kappalekkaan ei synnytä albumia. En voinut olla ajattelematta, että alakerran teoskin vuodattaa kyyneliä.

Jukka Huhtala: yksityiskohta teoksesta The Productline, 2016, sekatekniikka.

Kokonaisuudessaan näyttely on koottu harkiten ja teokset ovat kuin tehtyjä kyseistä näyttelytilaa varten. Ymmärrän varsin hyvin taiteilijan päätöksen olla tekemättä taidetta, jos elämäntilanne on sellainen, että se ei mahdollista pitkäjänteistä keskittymistä taiteelliseen työhön. Pätkittäinen “silloin tällöin” rytmi ei luo hedelmällistä pohjaa luovalle ajattelulle, tiedän sen itsekkin. Galleria Ars Liberan näyttely on siten Huhtalan jäähyväisnäyttely. Tuntuu itsekkäältä sanoa, mutta en halua uskoa tämän olevan lopullista. Näyttely on nimetty Sielu palaa. Palaako sielu halusta muutokseen vai palaako se loppuun? Palaako taiteilijan sielu takaisin? Huhtala on maalannut näyttelyyn sielunmaiseman pienoismalleja. Valkoinen pohja antaa tilaa uudelle, oli se sitten mitä tahansa. Näyttelyn kämmen on kuitenkin avoin ja vastaanottavainen. Tämä on hetki ravistella itsensä irti totutusta muotista ja etsiä uutta.

Sielu palaa. Sillä aika kasvattaa sielua. Hermot tasapainottavat sielua. Herkkyys kirkastaa sielua. Valo puhdistaa sielua. Sielu palaa.

Jukka Huhtalan jäähyväisnäyttely Galleria Ars Liberassa 15.7.2018 saakka.

Jätä kommentti

*