Kiusaaminen

Olen pitänyt päiväkirjaa ensimmäisestä luokasta lähtien, ja kun näitä vanhoja kirjojani löysin, selailin ja lueskelin niitä. Tulin lukeneeksi merkintöjä kuudennelta luokalta, niiltä ajoilta jolloin olin koulukiusattu. En kirjoita tätä itsesäälissä rypien että voivoi kun näin nyt tapahtui, haluan vaan kertoa millaista se sitten oli, sillä silloin se vaikutti elämääni tosi paljon. Pääsin myös sinänsä helpolla, ettei kiusaamista tosiaan jatkunut tämän kauemmin, siihen nähden että joitakin kiusataan tosiaan koko peruskoulun ajan, sen jälkeenkin. Mut joo.
Mähän olin ala-asteella yllättävän sosiaalinen koulussa, mulla oli paljon kavereita ja kaksi parasta ystävääkin. Kuudennella luokalla jotain kuitenkin tapahtui, ja alkuunsa pidin kaikkea vähän sellasena leikkimielisenä kiusotteluna, joskin ärsyttävänä sellasena. Yritin sitten olla muiden kanssa koulussa, mutta kaikilla tietty oli ne omat porukkansa. Loppujen lopuksi näiden kahden tyypin käytös muuttui ihan kiusaamiseksi, ja jäin ihan yksin. Olin joskus antanut toiselle parhaalle ystävälleni sellaisen ystävyyskorun – se oli sellainen mikä koostui kahdesta osasta, ja minulla oli se toinen puolikas. Yhtenä koulupäivänä löysin antamani korun paperiin käärittynä pulpetistani. Otin sen talteen, mutta myöhemmin heitin korun kokonaisuudessaan roskiin.
Aika pitkälti kiusaaminen oli sellaista, että mut jätettiin vaan täysin ulkopuoliseksi. Tunneilla, kun oli ryhmätyöskentelyä, muut sanoivat opettajalle etteivät todellakaan aio ottaa minua ryhmäänsä. Kaikennäköistä nälvimistä, haukkumista, joskus tönimistä ja pallon potkimista päin. Joskus potkulautani oli sidottu pyörätelineeseen kiinni narulla niin tiukasti että kesti aikansa ennenkuin pääsin lähtemään. Purin tätä kaikkea päiväkirjaan ja olin iloinen jos joku joskus jutteli minulle ystävälliseen sävyyn.
Itselle kiusattuna oleminen oli jotenkin häpeä – en kertonut siitä opettajille tai vanhemmille vaan salasin sen. Vanhemmat sai muistaakseni tietää siitä yhden koulusta saadun paperin kautta, johon olisi pitänyt kirjoittaa parhaiden kavereiden nimiä. Olin sepustanut paperiin jotakin epämääräistä ja äitini ihmetteli että missäs silloin jo entisten parhaiden kavereitteni nimet olivat. Tietenkin asiasta sitten ilmoitettiin koululle, ja muistan kuinka pelkäsin tilanteen pahenevan. Opettaja piti kiusaajille puhuttelun, mutta mitään asioita se ei muuttanut. Opettajat ei tunnu ottavan kiusaamista tarpeeksi vakavasti kuten ei minunkaan tapauksessa tehty. Kun kutosluokka alkoi olla lopuillaan, ja alettiin suunnitella mille seiskaluokalle kukin oppilas laitettaisiin. Minultakin sitten tivattiin että ketäs kavereita haluaisin tulevalle luokalleni. Olipa kyllä hankala valinta:P
Olin siis käynyt lähes koko ala-asteen Ikaalisissa, ja siellä aloitin myös seiskaluokan. Minusta oli tullut tosi ujo, enkä saanut sieltäkään ystäviä. Perheemme alkoi kuitenkin tehdä muuttoa Iisalmeen, ja jäin hyvillä mielin pois koulusta. Uuteen kouluun tuleminen tottakai jännitti, mutta kaikki meni onneksi hyvin.
Kutosluokalla minusta tuli tosi ujo ja sulkeutunut ja niitä piirteitä minussa on yhä. Vastustan myös koulukiusaamista ihan viimeiseen asti, vaikka sitä kuinka yritetään selitellä usein että itse kiusaajalla on paha olo ja hän purkaa sitä muihin. Ehkä, mutta siihen varmaan on muitakin keinoja kuin toisen ihmisen piinaaminen.
Mut tämmönen oli siis tää mun tapaus. Vaikka kuinka kiusaamisesta kirjoitettaisiin ja yritettäisiin tehdä ties mitä toimintamuotoja yms että kiusaamista ei tapahtuisi, niin ei se lopu. Mut ehdottomasti nykyistä kovemmalla otteella siihen pitäisi puuttua. Ja se on pakko sannoo, että jos kiusaajat luulevat jotenkin kovia tyyppejä olevansa nii erehtyvät – säälittäviä raukkoja he ovat joilla on vielä aikas paljon opittavaa.

Jätä kommentti

*