Hirveästi vouhkataan ajasta. On ajankäyttöhaasteita, ajanhallintahaasteita ja jos jonniinmoista ajankulun ongelmaa. Minun mieleni vouhkaa sekin ajan haasteista ja ihan ajallaan.

On nimittäin löytynyt kelloja. Käymättömiä, enimmäkseen ajastaan jälkeen jääneitä, laatikossa lojuvia. Niin kuin vaikka ensimmäinen kelloni, josta olen oppinut ajankulua lukemaan ja jonka avulla paikasta koti paikkaan koulu kiiruhtamaan. Tai kultainen rippikelloni, jota ei ole viime aikoina tullut käytettyä, mutta jonka haluaa kantaa elämässä mukana, onhan se sentään Rakas Rippikello.

Sitten on niitä kelloja, joita saa kylkiäisenä. Lukuisia lehtiä tilanneella ukillani on kokonainen piironginlaatikollinen kelloja, joista ukki nappaa uuden ranteeseensa, kun entisestä aika jättää.

Vaan kohtapa minulla on yhtä lahjakellolaatua kolme kappaletta. Kävi nimittäin niin, että tilasimme Bossin kanssa Siipalle isänpäivän kunniaksi viikoittain ilmestyvän sarjakuvalehden. Tartuimme postitse kotiin kannettuun tarjoukseen, koska a) Bossin mielestä siinä oli hirmuisesti kivoja värikkäitä kuvia ja b) minun mieltäni ilahdutti erityisesti tilaajalahja, kivan näköinen valkoinen rannekello. Ajattelin piristää hieman keväistä kotiäitilookiani raikkaalla uutuudella samalla, kun Siippa nauttii keskiviikkoista sarjakuva-annostaan.

Sporttinen rannekello on tyylikkään valkoinen, ja sen Sunray-kellotaulu hohtaa pimeässä. Silikoniranneke on miellyttävän pehmeä käyttää. Kellossa on 30 metriin saakka vesitiivis koneisto, 3 vuoden takuu. Lahjan arvo on 59,00 €.

Ensimmäisen ja kohta neljännenkin lehtinumeron kolahdettua kynnykselle saapui viimein lupaavan näköinen kuori. Ei jouluksi kuten oli lahjatoivonut mutta tulipahan kuitenkin. Maltoin jättää kuplamuovin poksauttamatta, kun mieli teki pukea ranne valkoiseen sporttiseen aikarautaan. Pettymys oli suuri, kun olivat laittaneet irtorannekepainoksen. Aikani ähräsin muoviranneketta kiinni kellotauluun kiinnitysjousen sinkoillessa milloin housunpunttiin, milloin hapsumaton uumeniin. Ei toivottua tulosta, joten ei auttanut kuin googlata palautteelle kanava.

Vuodatin tilauslahjapettymykseni palautelomakkeelle ja jäin odottamaan vastausta. Meni lukemattomia kaksikymmentäneljätuntisia. Sitten joku tässä etunimeltä mainitsematon asiakaspalvelija lähestyi sähköpostilla ja lupasi uuden kellon. Ei kuulemma tarvitsisi palauttaa sitä rikkinäistä.

Meni lukemattomia kaksikymmentäneljätuntisia. Sitten tutun oloinen kuori kynnyksellä ja odotus kupli. Jätin taas kuplamuovipoksuttelun ja näpräsin kellon kiireesti ranteeseen – yhtenä kappaleena, jihuu! Mutta ei käynyt kello, ei. Nostelin ja painelin säätönuppia, mutta osoittimet eivät värähtäneetkään.

Turhautuneena uutta sähköpostia lähettämään. Että pitääkö lahjakelloon ihan itse kustantaa paristo? Sepä muuten maksaa kelloliikkeessä teetettynä ihan jonkinmoisen siivun koko kellon väitetystä kuudenkympin arvosta.

Sitten toinen tässä etunimeltä mainitsematon palvelusneito vastata kirjoittaa, että kokeilinko poistaa säätönappulan välistä valkoisen lipukkeen. Ajatella! Että poistaa valkoisen lippusen! En ole ihan eilisen teeren poikia näissä kelloasioissa, kun olen joskus päivittäin viritettävää kelloakin osannut käyttää. Eli kyllä, olisin osannut poistaa valkoisen lippusen, jonka elämäntehtävänä on estää säätönuppia käynnistämästä kelloa ennen aikojaan. Mutta kun sitä lippusta ei näkynyt kellossa päinkään.

Eikä kahta ilman kolmatta: kolmas asiakaspalvelija – herra tällä kertaa – kirjoittaa takaisin, että laittavat minulle kolmannen kellon. Ja vielä pari lehteä kaupan päälle. Eikä siinä vielä kaikki: miekkonen rupesi kauppaamaan näppäriä säilytysratkaisuja, joihin tilauksen lehtinumerot voi koteloida. Kyllä, kuulitte oikein: kauppaamaan. Ja minä kun luulin reklamoijana olevani tämän jutun kahdesti petetty asianomistaja enkä suinkaan säästöeuroilla höynäytettävä markkinoinnin kohde.

Rakas asiakaspalvelija, ei käy. Ei kellonne eikä kotelonne!

En tilaa koteloita en. Haluan sen kellon. Käyvän. Kiitos. Ja osoitteen, johon voin palauttaa vialliset roskat, joissa varmaan sisällä kytee ongelmajäteparisto. Kierrättäkää itse romunne!

Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Vanhassa vara parempi: Ostaa paukautan tyylikkään rannekkeen ekaluokan pinkkiin kellooni. Piristyn siitä monta kertaa enemmän kuin muovisesta sporttirimpulasta. Vaikken uskalla sukeltaa sen kanssa metriäkään ja takuukin meni jo 90-luvulla.