Luonnollinen poistuma

On tässä ilmoja pidellyt. Ihastelen kuuran kukkia. Ihan kaikissa muissa ei niin ole ihastelemista.

Oltiin nimittäin jouluna matkoilla. Kotiin jääneet osoittivat mieltään. Anopinkieli keikautti itsensä kyljelleen, kahvi nuupotti lehtiään kuin cockerspanieli korviaan, hyasintti päätti joulunsa varmaan jo tapaniaamuna, ja loppiaisen jälkeen jukka seurasi anopin esimerkkiä yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Olen ymmälläni. Surusta mykkä. Olinhan selittänyt ennen lähtöä, että palaisimme pian. Ja juottanut kaikille kunnon jouluaterian.

Jukkapalmuni, joka ei jaksanut uutta vuotta ensi metrejä pidemmälle.

In memoriam. Jukkapalmuni, joka ei jaksanut uutta vuotta ensi metrejä pidemmälle.

Suruajan olen hiippaillut mustissa kalsareissa ja muistellut itseäni viisaampia. Kasvatusoppaiden mukaan lepoajan juoton ei tarvitse olla niin tiivistä kuin kasvujakson nesteytyksen. Ja lannoitepötköt ja vaaleanpunaisen kasvueliksiirin saa unohtaa ainakin maaliskuulle. Veden, valon ja levon pitäisi riittää. Mutta ei riittänyt.

Olen vannoutunut ”kasvi kuuluu perheeseen” -ihminen. Ensimmäiseen omaan kotiin ostin rahapuun Tokmannista (anteeksi, kukkakauppias, sinun ammattialaasi ei pitäisi noin halventaa, mutta tiedäthän opiskelijabudjetin). Siitä alkoi pitkä sininen elämäni rahapuiden äitinä. Rakastan niitä hellin pölyrätin hivelyin. Ja pidän hiljaisen hetken, kun puista aika jättää (niinkin on surukseni käynyt usean ruukun äärellä). Minusta on luonnotonta, jos kodissa ei ole kasveja. Ainoastaan allergian hyväksyn kasvittomuuden perusteluksi.

Tätä rakkauttani vasten paluu joulusta uuteen vuoteen kirpaisi. Anopin vielä ymmärrän – olihan se hankittu työhuoneeseen, ja nyt virkapaikan vaihduttua kodiksi lähti kasvikin muistuttamasta virka-aikaisista velvoitteista. Hyasintti taas menee joulusesongin piikkiin, kasvi joka jaksoi yhden monipyhällisen viikon. Kahvi taas virkistyi tuoreesta nesteytyksestä, eikä pettänyt minua vieläkään.  Kahviin luotan aina. Mutta jukka, sinä paljosta selvinnyt, oliko makuuhuoneen pölyisin nurkka siis kerta kaikkiaan liikaa?

Itsetutkiskelen  lisää. Olenko opettanut kasvini ylenpalttiseen läsnäoloon? Yli muutama päivä ilman läsnäoloa ja arkirakkaudella hengitettyä ilmaa saa hiilidioksidin janoisen yhteyttäjän kalpenemaan. Usko jälleennäkemisestämme on näemmä perin lyhytjuurinen ja kuihtuu ilman aktiivisesti toistettuja rakastavia sanoja. Anoppi ei jaksanut, kun ei aistinut jokapäiväisiä lastenlauluja. Jukka taas luovutti, kun emme hönkineet sille öisiä uniamme.

Mitä näihin istuttaisi? Vai pitäisikö tilataiteena?

Mitä näihin istuttaisi? Vai pitäisikö tilataiteena?

Biokierto kutsuu. Myös parvekkeelle piilotettua tiesmitävehkaa, jonka piti väistyä marraskaktuksen tieltä jo adventtisiivouksessa. Kolme suojaruukkua odottaa uusia asukkaita.

Olisi kai korkea aika istuttaa kuukausikaupalla vedessä lilluneet rönsyliljan pistokkaat. Kasvi kuulemma puhdistaa huoneilmaa. Niitä pitäisikin kylvää meillä joka huoneeseen. Iso duuni liljalle, vähemmän siivousta mulle. Eikse niin mee?

kasvit (1)

Jätä kommentti

*