Vinna Lantin pulituspäivä

Minna Canthin päivä on minulle ikuinen oman rajallisuuteni toteamisen vuosipäivä, sillä minulla on ollut yksi pelottava Minna Canthin päivä vuosia sitten. Olin silloin koulussa, opiskelin media-assariksi ja olisinko ollut noin 28-vuotias.

Poltin reilusti kynttilää molemmista päistä, koska olin nuori ja malttamaton ja vaikka minulle oli jo vuosia aiemmin selvinnyt oman rajallisuuteni oireet, en vain voinut olla paikallani. Halusin nopeasti valmistua, saada kivaa työtä yrittäjänä ja osoittaa, että pärjään unelma-alallani. Olin hukannut aikaa edellisen syvän masennuksen jälkeen suorittamalla työvoimapoliittisen kurssin ja tekemällä liukuhihnalla monta vuotta työtä, jolla ei ollut mitään tarkoitusta.

Nuori minä oli ehdoton eikä jaksanut kuunnella muiden mielipiteitä kunkin tekemisen sovinnaisuudesta. Sain aikaan tuhoa niin perhe-elämässä kuin ystävyyksissäkin.

Palaan kuitenkin tuohon yhteen Minna Canthin päivän iltapäivään pölyisessä luokassa. Joku kysyi minulta, mikä liputuspäivä nyt olikaan. Olin lukenut aamun lehteä ja muistin, että se lukisi siinä etusivun yläreunassa, lehti oli pöydälläni ja yhtäkkiä en osannut sanoa Minna Canthin päivä, vaikka luulin niin sanovani.

Sanoin “Vinna Lantin pulituspäivä” ja muuta siansaksaa.

Säikähdin ja vaikenin. Tajusin, etten osaa enää puhua ja etten myöskään pysty kirjoittamaan mitään järkevää. Luokkakaveri näytti yllättyneeltä, muttei heti sanonut mitään. Lopulta sain sanottua ymmärrettävästi luokkalaiselleni, että voitko viedä minut ensiapuun, minä en saa puhuttua oikein. Tuolloin olin varmasti jo palautumassa tuosta hetkelliseksi jääneestä puhehäiriöstä.

Ensiavussa minulle sanottiin vain, että jos se on vaikkapa aivoverenvuoto, en olisi palautunut niin nopeasti, vaan tilani olisi huonontunut. Päädyimme kivuttomaan migreenikohtaukseen ja onnekseni niitä ei ole enää tullut lisää – ainakaan puheen suhteen.

Säikähdyksestä selvinneenä purin ehkä vähän päältä loputonta projektitaakkaani, ainakin hetkeksi, päätyäkseni taas parin vuoden päästä syvään masennukseen ja ehkä burnouttiin, jos se täytyy sillä tavalla määritellä. En muista, oliko minulla tuolloin kuinka monta osa-aikaista työpaikkaa ja mitkä opiskelut kesken – kesken ne ovat jääneet melkein kaikki.

Maaliskuussa usein aurinko paistaa erityisen matalalta ja vaikeasti, masennusoireita se tuntuu lisäävän paljon enemmän kuin pimeän syksyn alkaminen. Maaliskuussa raskaan taakan alla on vaikeampi elää, myös Minna Canthin päivänä.

Miksi liputamme Minna Canthin päivänä?

Minna Canth on suomalaisen tasa-arvon malliesimerkki: hän oli aikanaan hyvin etuoikeutettu saatuaan ensin opiskella, tosin johtuen omasta itsenäisyydestään ja itsepäisyydestään ja myöhemmin, jäätyään leskeksi ja yksinhuoltajaksi, hänestä tuli liikenainen ja kirjoittaja, Minnan salongin emäntä. Minnan salonki keräsi yhteen kulttuurivaikuttajat ja säännöllisesti myös Kuopion naisintelligenssin.

Minna Canthin päivä on suomalaisen tasa-arvon päivä.

Voisiko se olla osittain myös Kuopion naisintelligenssin päivä? Joutuivatko Minna Canth tai hänen keskustelupiirinsä jäsenet yhteiskunnallisen kritiikin kohteeksi, ehkä kateudenkin? Ainakin he olivat hyvin kunnianhimoisia eläjiä. On sen täytynyt olla punainen vaate jollekin.

Sisäasiainministeriö on suosittanut liputusta Canthin syntymäpäivän ja tasa-arvon päivänä vuodesta 2003. Helsingin yliopisto merkitsi kuitenkin Minna Canthin päivän vakiintuneeksi liputuspäiväksi vasta vuodesta 2007 alkaen. Hän on ensimmäinen suomalaisnainen, joka on saanut oman liputuspäivän. Ja hei, se tapahtui vasta 2007! Eikö yhtään aiemmin olisi ollut aihetta?

Miksi juuri naiset ovat niin suuressa riskissä polttaa itsensä loppuun?

Minulla ei ole mitään yhteistä nuorten uraohjusnaisten kanssa. Minulla on vain toisen asteen ammatillinen koulutus, työelämäni on ollut rikkonaista eikä minulle ole koskaan annettu suurta vastuuta, vaikka säännöllisesti niin kuvittelenkin. Enhän muuten olisi niin nopeasti korvattavissa tai tarpeeton, kuin olin YT-neuvottelujen kohdalla tai monissa muissakaan elämäni tilanteissa. Aina on löytynyt tuuraaja ja usein nopeasti. Minulle ole kertynyt myöskään huolia aiheuttavaa omaisuutta. En ole enää nuorikaan. Minun ei ole mahdollista päästä samaan tilanteeseen maisterien kanssa: se koulutusjuna on yksinkertaisesti jo mennyt.

En sitä paitsi tunne suurta kunnianhimoa, vaikka etsinkin töikseni monia asioita, joista nautin ja välillä niitä onnistun löytämäänkin.

Olen hyvin epätäydellinen, työelämässä, harrastuksissa ja myös naisena.

Tunnen esimerkiksi kateutta, jonka kuitenkin onnekseni päätin viime vuonna haudata. Olin luontoyhteysmenetelmien kurssilla ja tajusin, miten älytöntä on juosta suorituskeskeisessä, kateellisessa maailmassa muiden ehdoilla: minähän olen oma itseni ja hyvä tällaisena, vaikka minkään yhteiskunnallisesti hyväksyttävän syyn vuoksi en olekaan “ykkönen”. Toiset saavat jatkossa olla omien kilpojensa ykkösiä ihan rauhassa, ainakin minun päässäni.

Koska tosiaan olin luontoyhteysmenetelmien kurssilla, päätin tehokkaasti suorittaa eli hyödyntää menetelmiä ja haudata sen kateuden kirveen: minä jätän kaikki kateuteni tänne, Jyväskylän Seminaarinmäen kuusenaluspesään. (Lupauksistani huolimatta en ole käynyt katsomassa, kuinka kateuteni siellä pärjää.)

Kateus on minulle tarpeeton tunne ja voin kääntää sen minulle opiksi ja vahvuudeksi: jos kateus yrittää vilahtaa esiin, se vain osoittaa minulle, mitä minäkin haluaisin. Se ei edes pakota tavoittelemaan samaa, ja tämän seikan ymmärtäminen on antanut minulle eväitä esimerkiksi sekundäärisen lapsettomuuden tunnemyrskyjen kohtaamiseen tai sen ymmärtämiseen, ettei minusta tule sitä suosituinta tyttöä.

Jos et saa haluamaasi, saat vapauden olla ilman.

Olen kuitenkin aiemmin tuhlannut energiaani kateuteen, sillä en ole tiedostanut sen olevan suurin minua jarruttava voima. Siis omat ajatukseni siitä, miten kaikki muut ovat aina parempia ja kauniimpia ja menestyksekkäitä ja että minä en ole.

Siis esimerkiksi 1800-luvulla elänyt Minna Canth! Miten hänkin niin hienosti kasvatti seitsemän lasta ja nosti menestykseen lankakaupan! Ja siinä sivussa vielä seurusteli, kirjoitti ja oli yhteiskunnallinen vaikuttaja!

Pari kertaa minunkin nollatason vaikuttajan ja urattoman naisen elämässäni on kuitenkin jo käynyt niin, että voimat ovat kerta kaikkiaan loppuneet. Myynnin hopeatasot ovat vain satunnaisia kertoja käväisseet palkkanauhassa ja opiskelu on aikoinaan jäänyt, kun olen musertunut haalittuani niin paljon kursseja ja harjoittelukin on ollut vaativaa ja olen yksinkertaisesti tukahtunut kaiken alle. Yksityiselämässä on voinut olosuhde käydä niin vaikeaksi, että se on vain pistettävä poikki seurauksista välittämättä.

Olen lukenut alkuvuodesta useita lehtijuttuja siitä (siis oikeasta lehdestä, siksi tässä ei ole linkkejä), kuinka naiset ja erityisesti nuoret naiset palavat loppuun. He sinnittelevät pätkätöissä työnantajan pelätessä raskauksia ja niistä aiheutuvia kustannuksia ja kun oikea virka tai jopa ylennys aukeaa, voimia sen hoitamiseen ei tunnu löytyvän enää mistään varastosta. Töissä pitää esittää vahvaa, koska heikot eivät pärjää. Sähköpostiin on vastattava vaikka yötä myöten. Loma-ajat käytetään joko raivoisaan suorittamiseen tai masennuksessa rypemiseen. Työterveyteen ei uskalleta mennä, ettei työnantaja saisi mitään kautta tietää heikkoudesta.

Ensinnäkin mietin, onko tämä nyt ihan keksittyä juttua, minähän kun en ole koskaan joutunut minkäänlaisiin paineisiin tässä suorittavan tason työelämässä. Sitten mietin sitä työmaata, joka taakse jäi, kun itse sain potkut: siellä se jäljelle jäänyt pienempi porukka hiki päässä tekee samaa ja kasvavaa määrää töitä. Ilmapiirin pilaa se, jolla hermorakenne on huonoin – eli heikoin. Ei kai siellä kukaan edes ehdi potea kateutta, ellei sitten joku yksittäinen tyyppi saa ihan älyttömän kivaa projektia, kuten minä aikoinaan sain. Sen jälkeen tunsin enimmäkseen täydellistä huonoutta siinä omassa leipälajissa ja sitten taas riittämättömyyttä siinä projektissa: olisiko se kuulunut jollekin, joka sentään osaisi oikeasti… eli huijarisyndrooma iski! Aina tunnet, ettet oikeasti osaa ja aina teet liian vähän. Olen kuullut myös lähihoitajilta ja jopa siivoojilta, että he uupuvat tehdessään enemmän kuin jaksaisivatkaan.

Kuulostaako tämä tasa-arvoiselta? Onko meillä Suomessa tosiaan niin hyvä tasa-arvo, että teitpä loistavaa uraa tai tylsää, mitätöntä asiakaspalvelutyötä, aina sinua uhkaa jonkinlainen loppuunpalaminen?

Epäilen, että jopa itse hyväntekijä ja kulttuurinainen Minna Canth joutui kärsimään ajoittain riittämättömyydestä, jos ei muussa niin lastenkasvatuksessa. En minä edes muistaisi seitsemän lapsen nimeä.

En ole enää nuori nainen ja työskentelen vaatimattomasti palkatulla työvoimapulasta kärsivällä sesonkialalla, joten olenko nyt vähemmän riskiryhmässä palaa loppuun?

Hah, kissanviikset, sanon minä!

Kun olen nyt ympäröinyt itseni kauniilla, menestyvillä ulkoilmanaisilla, jotka kaikki elävät täyttä unelmaansa aktiivisesti somessa, ei vertailulta omassa tai muiden päässä voi välttyä. Parempia yhteistyösopimuksia, kivoja työpaikkoja, joihin en voi kuvitella itse edes hakevani, pelkkää auringossa hiihtämistä ja kantohankea. Missään ei ilmeisesti tarvitse niin paljon henkilöbrändätä kuin vuoden kestävän eräoppaan koulutuksen jälkeen, että kyllä tämä on nyt sitä mitä pitää, ainoa oikea tapa elää on ulkona!

Siinä vieressä voi sitten tuntea itsensä erittäin vähän alalle sopivaksi, taitamattomaksi ja hitaaksi ihmiseksi. Pikkuhiljaa on kuitenkin tullut ymmärrys siitä, että on pakko vain olla vertailematta itseään muihin, joilla on selkeästi samansuuntainen tavoite ja suuri palo sitä kohti. Heitä voi ihannoida, mutta pitää ymmärtää heidän työnsä menestyksen takana: minähän näen vain lopputuloksen, en kivistä tietä sitä ennen. Täytyy olla se oma palo ja se olikin joskus opiskeluvuoden aikana hyvin vahvana, nyt se on vaipunut vain vakan alle. Vaikka en palannut sinne isoon toimistoon takaisin, päädyin kuitenkin tekemään pikkutoimistosta töitä lähinnä sähköpostitse ja puhelimitse. Vähän ulkokeikkaa on luvassa keväälle ja sen jälkeen täysi epävarmuus.

Itsensä brändääminen ulkoilmaihmisenä on kuitenkin vaikeaa, kun pelkää esiintyä valokuvissa ja videolla. Vielä vaikeampaa on lähteä sesonkina Lappiin kesken lapsettomuushoitojen – ehkä sitten joskus kesätauolla tai ensi vuonna, kun nämä ovat ohi. Jos muuten onnistun raskautumaan vielä, miten luulette että käy sesonkitöiden?

Yhteiskunnan kovat arvot

Vastikään luin kirjoituksen, jossa liikunnanopettaja kertoi Lapin Kansassa omia ajatuksiaan kilpailun tärkeydestä. Minulle tuli vähän oksennusta suuhun, kun ajattelin, miten siinä huonolle jäi vain osa olla se huonompi muita: näin voittajat saavat loistaa! Jako luusereihin ja voittajiin. Kun liikkaope sanoo, että vain vahvat pärjäävät ja toiset ovat tärkeämpiä kuin toiset, ymmärrän aina vain paremmin, että kaikki tuntemani ikäiseni ihmiset vihasivat liikuntaa pitkään kouluajan jälkeen, mutta vasta paineettomana keski-ikäisenä löysivät uudelleen suksimisen ja juoksemisen ilon.

Ja entäpä jos jollain lapsella motoriset taidot ovat huonot siellä koulun liikuntasalissa? Minä en ole ikinä ollut taitava liikunnassa, mutta ei se liikunnanopettajan ilmeisesti liikuntaopettajien yhteisessä koulussa oppima tekniikka eli “kannustus” minua saanut “ottamaan itseäni niskasta kiinni” tai edes löytämään muita vahvuuksia: ei saanut ajattelemaan, että vitut liikunnasta, minun vahvuuteni on matematiikassa ja äidinkielessä. Se sai minut ajattelemaan, että olen heikko ja huono. Se ei ole varsinaisesti auttanut myöhemmässä elämässä painonhallintaa eikä itsetuntoa. Sitä ei kompensoinut yhtään edes se, että matematiikan, äidinkielen ja kielten opettajit osasivat tuoda oivaltamisen iloa, vaan minusta tuntui siellä tunnilla, että hyvä että minä osaan nämä asiat, mutta olen kuitenkin vain heikko ja huono. Niin ja uskonnon opettaja, kiitos sinulle, kun jaksoit vastata nenäkkäälle teinille, kaikki kiitos tämän alueen yleissivistyksestä sinulle, vaikka hän onkin vain heikko ja huono, edelleen!

Se muuten puuttuisikin, että tulisi äidinkielen opettaja tai matematiikan opettaja kirjoittamaan lehtiin, että ihmiset nyt vaan voidaan nyt jakaa kahteen kastiin sen mukaan, osaako yhdyssanat tai prosenttilaskun. Ei kun hei, sen onkin jo tehnyt some! Siellä voit perustaa kokonaisia ryhmiä vihaamaan yhdyssanavirheitä. Itsekin sorrun joskus ajattelemaan, että yhdyssanojen osaaminen olisi merkki paremmasta ihmisestä. Tunnen kuitenkin aivan mahtavia tyyppejä, jotka eivät osaa yhdyssanoja, osan jopa omassa perheessä. Autan heitä mielelläni kirjoittamaan hakemuksia, sillä pelkään niitä lukemassa olevan kaltaiseni ennakkoluuloinen pilkunviilaaja rekrytoija. Kaikissa ammateissa ei nimittäin ole yhdyssanat ja prosentit se tärkein osaamisalue, joissain voidaan tarvita jopa empatiaa tai ongelmanratkaisutaitoja.

Elämä on tosiaan epäreilua, kukaan ei voi koskaan luvata elämän olevan reilua, mutta enemmän kuin liikkamaikan lyttäämisellä, meillä olisi käyttöä aidolle kannustamiselle niihin jokaisen omiin hyvän suorituksen osa-alueisiin. Sillä niillä meistä entisaikojen teineistä on tullut myöhemmin, selvittyämme koulukiusaamisesta ja homekouluista sekä lyttäävistä liikunnanopettajista hyviä niissä jutuissa, mitkä me nyt osaamme, ei sillä että meitä olisi kannustettu olemaan epäempaattisia.

Oivoi, toivottavasti me emme kaikki suomalaiset päädy pian jonnekin hullujenhuoneelle tai ennenaikaiseen hautaan kollektiivisen sekoamisen vuoksi. Siellä tosin viimeistään on täysi tasa-arvo, vaikka kivet olisivatkin toisilla prameammat.

 

 

 

 

Kommentit

  • plokkariukki

    Ilolla ja surulla luin koko pitkän tarinasi Anne. Minä olen päässyt ja ollut toivetyössäni ainakin 10 kertaa ja yhtä monta kertaa vähintäin olen pettynyt. Ei edes Lapin retkeilykeskuksen pomon paikka ollut sitä mitä kuvittelin. Suntion hommaan päästyäni, ajattelin “helpolla” pääseväni, vain kolehdin keruu sunnuntaisin ja pientä kirkonkellojen pimputtelua, näin kai toivossa elättelin. Oma firma tuotti hyvin ja tj:n titteli kuulosti hetken hyvältä. Hyvät provikat konekaupoista tuntuivat joskus kivalta tilinauhassa. Tuossa sirpaleita toteutuneelta “toivelistalta”, jokaisella on omansa, jonkinmoinen. Nyt tuon ja paljon muuta kokeneena, burn outinkin, vielä eläkkeelläkin jotakin on toiveissa: pääsisinpä käymään mökillä ja ihan kaikessa rauhassa. Sen minä vielä toteutan! Löysätään henkseleitä Anne, kyllä se siitä, sanoi äitini.

Jätä kommentti

*