En tiedä kuinka masennusta hoidetaan, eikä tiedä moni muukaan

Varoitus: Koska olen vain keittiötasoinen psykologi, en lupaa, että jorinani itsensä hyväksymisestä ja kehittämisestä olisivat päteviä. Tarinani perustuvat usein omiin kokemuksiin ja siihen, mikä minua on auttanut. Jos sinulla siis on alakuloa ja elämäsi tuntuu mahdottomalta, hae ammatillista apua.

Elämääni liittyy paljon hyviä asioita ja hienoja sävyjä. Olen onnellinen. Siihen liittyy vastapainoksi myös mustia aukkoja ja epäonnistumisia. Jollain tapaa masennus ja sen kanssa kamppaileminen on tehnyt elämästä poukkoilevaa: kouluja jäänyt kesken, suhteita taa. Silkka paniikki on estänyt toiminnan ajoittain. Rakas perhe ja rakas työ vievät tällä hetkellä suurimman osan päivästä ja osin myös kannattelevat minua tavallisen voinnin rajan yläpuolella elämän “mielenterveyskaaviossa”, mutta itse olen se tärkein pilari omassa hyvinvoinnissani. Vastuu on itselläni, sillä tunnen omat rajani ja heikkouteni. Kuinka ylläpidän järjestystä elämän ala- tai ylämäessä? Miten hoidan itseäni enkä vain heittäydy syöksykierteeseen, kunnes mennään niin matalalla, ettei omat toimet enää auta.

Olen ollut masentunut ajoittain suurimman osan elämästäni, ihan ala-asteikäisestä lähtien. Olin vilkas lapsi, joka leikki kouluikään saakka maalla vanhempien ja isovanhempien silmien alla, ehkä hieman eristäytyneenä, mutta muistikuvissa onnellisena. Koulussa iski todellisuus tynnyristä päästyä. Olen joskus kymmenvuotiaana kirjoittanut päiväkirjaa, jossa käyn läpi sitä, miten kaikki on pielessä ja miten haluaisin kuolla. En ole silloin varsinaisesti hakenut ratkaisua ongelmiini, se taito minulta silloin puuttui, mutta tiedostan kierineeni itseinhon ja epävarmuuden kierteessä ensimmäiseltä luokalta lähtien, osittain kiusaamisen vuoksi. Pakenin ahdistusta kirjoihin ja olenkin lukenut silloin kirjastoauton päästä päähän. Esimerkiksi ammatilliseen opiskeluun liittyy pidempiä onnellisia jaksoja ja myös lapsen saaminen nuorena on pitänyt elämääni kasassa, vaikka välillä palaankin jonnekin pohjamutiin. Inho itseä kohtaan on laantunut ja tilalle on tullut paljon anteeksiantoa, mutta väsymys on joskus yhtä mustaa kuin nuorempanakin.

Masennusta on vaikea selittää esimerkiksi iloiselle ja rakastavalle perheelle ja kumppanille. Ei, te ette voi estää tätä, se tulee kun on tullakseen. Tai no, jos eletään normaalielämää normaaliperheessä, ei se edesauta masennusta, mutta ei se täysin voi estää ajoittaista vajoamista. Oikein turvallisissa olosuhteissakin voi tulla sellainen romahdus, ettei mistään tule mitään.

Hoitomenetelmät: Lääkkeet (kaikille), terapia (harvoille), saikku (suurimmalle osalle?)

Osittain ongelma on varmaan siinäkin, kun en ole nuoruuden jälkeen halunnut mennä hoidettavaksi, kun aina ne tyrkkäsi ne lääkkeet: masennustestistä saan aina liikaa pisteitä, vaikka olisi elämäni onnellisin päivä menossa. Olen kyllästynyt syömään lääkkeitä, jotka vapisuttavat tai aiheuttavat muita oireita kyllä, mutta eivät vaikuta mitenkään nostavasti elämänhaluun. Minulla on niihin huono vaste pidemmän päälle, ehkä jokin plasebo ratkaisisi lääkekielteisyyden, kun sivuoireet pysyisivät siedettävinä?

Onnekseni tai epäonnekseni pääsin aikoinaan psykoterapiaan. Kolmen vuoden itsetutkiskelu asiantuntijan avulla mylläsi kaikki traumat esiin ja auki ja helpotti kyllä tutkimaan itseä ja tarkkailemaan omaa vointia, ehkä liikaakin. Nyt olen sitten aikuinen, joka kyllä ymmärtää, mikä on pielessä ja tunnistaa hyvät ja huonot vaiheet, mutta tietää myös, ettei siihen ole parannusta saatavilla. Mitään hokkuspokkusta ei ole, mutta jos muutamasta rankasta kuukaudesta selviää, se aaltoilee taas pois ja pysyy poissa sen ajan, mitä milloinkin pysyy poissa.

Toinen lähes muuttumaton reaktio lääkäreissä ja hoitajissa on ollut pitkän saikun kirjoittaminen. Tiedän, että tarvitsisin joskus lepoa, mutta itselläni poikkeuksetta saikut on venyneet ja vanuneet ja töihinpaluu on ollut todella hankalaa. Lisäksi sairaspäivärahalla ollessa on ollut taloudellisesti vaikeaa, varsinkin silloin, kun terapiaan meni paljon rahaa. Köyhyys aiheutti omanlaista syrjäytymistä. Joskus mietin, että ei se terapia mikään kiva harrastus ollut, mutta mihinkään muuhun ei sen aikana jäänyt rahaa.

Sacramento, California, USA.

Itsehoito: itsesuojelu

Masennus, kun se kestää kauan olematta kuitenkaan itsetuhoista muotoa, muokkaa ihmistä ja elämisen rytmiä nöyremmäksi. Loppujen lopuksi ihmiselle ehkä muodostuu jonkinlainen sisäisen armon ja toisaalta selviämisen ja pinnistelyn itsehoitoreaktio. Tai ehkä en ole riittävän masentunut? Diagnoosi, kun olen altistunut lääkärin mielipiteelle, on ollut vakavasti masentava. En ole sillä tavalla masentunut kuin julkimot: olin niin maassa ja sitten kävin kerran terapiassa ja sitten kaikki olikin hyvin! Masennukseni on enemmän ominaisuus, kuten vakavuus tai pessimistinen ajattelutapa: ei ne mukavia ole, mutta jotkut ihmiset vaan ovat sellaisia.

Välillä olen tehnyt huonoja valintoja, koska en ole uskonut ansaitsevani enempää. Kun ymmärsin tämän ansaitsemattomuuden vääristyneen kierteen, olen sen jälkeen onnistunut huomattavasti enemmän omilla laadullisilla mittareillani. Olen vaihtanut tavoitteita vain hieman, sillä vaikka kahdenkymmenen vuoden poukkoilu on sulkenut ovia urajohteisessa ja taloudellisessa mielessä, se ei ole estänyt minua tavoittelemasta kelpoa ammattia ja merkityksellistä työtä, jolla tulee toimeen. Uskallan vaatia parisuhteelta tasa-arvoisuutta ja yhteisiä arvoja ja tavoitteita, kun aiemmin pyrin mukautumaan ja sopeutumaan toisen tapoihin ja elämään ja pelkäsin yksin jäämistä. Harrastukset eivät ole kilpa(urheilu)ilua, koska siihen ei ole paukkuja. Olenko nyt sitten kovin pettynyt tai onko joku muu pettynyt tähän kunnianhimottomuuteen? Enpä usko. Itse elän hyvää arkea ja kohtalaista lomaakin ja kenelle muulle nämä ratkaisut edes kuuluvat? Parisuhderatkaisu kuuluu myös toiselle, mutta arvot, strategiat ja visiot ovat yhteistä kakkua, joka on kostutettu läpikotaisin rakkaudella, joten eiköhän minun onnellisuus aidosti hyödytä toistakin osapuolta.

Varmaan joku ohimennen ajattelee (en kuvittele kenenkään päivät pääksytysten miettivän minua, kai niillä on tärkeämpääkin tekemistä), miksi tuolta ei onnistu yksinkertaiset jutut, jotka ovat helppoja ja arkisia. Miksi tavarat ovat hukassa, miksi keittiö on sotkuinen ja miksi se unohti täysin jotain äsken puhuttua? Suurin osa varmaan miettii, että olen poikkeuksellisen toimelias, mikä ehkä osin pitää paikkansa, mutta minä itse tiedän sen olevan silmänlumetta, sillä olen läsnä niissäkin hetkissä, kun todellakaan en tahdo saada aikaiseksi asioita, en saa edes puetuksi päälle ja silti vain pinnistelen, koska sitähän se joskus on, pinnistelemistä. Jonkun verran annan asioitten vain olla. Kuka sitä haluaisikaan elää askeettisesti tai moniko ystävä tulisi kotiini kylään arvostelemaan siisteyttäni? Katsovatko he villakoiria vai juttelevatko minun kanssani? Muistin huononeminen harmittaa vähän.

Aktiviteetit kuten liikunta ja ulkoilu hoitavat minua. Sohvan ja telkkarin kanssa seurustelusta tulee vain huonompi olo, jos se jatkuu aina vaan. Yritän syödä lautasmallin mukaan, en ajaudu muotidieettien kanssa leikkimiseen. Vältän alkoholia, sillä vähäisinäkin määrinä se vaikuttaa unen laatuun ja käytökseeni. Ja se uni! Mikään ei ole tärkeämpää kuin nukkua oikein makeat yöunet! Sen kun vielä oppisi.

Työpaikkaa ei nykyisin voi valita, mutta kyllä minä valitsin. Vaihdoin työmaata, kun tuntui olevan jokainen aamu kuin juoksuhiekkaan vajoamista. Minulla sattui olemaan ylivertainen osaaminen ja hyvä onni avoimien paikkojen suhteen, joten sinne sujahdin, paikkaan, jossa saan tehdä mitä osaan ja siitä kehutaan!

Nyt olen onnekas, kun kanssani arkea jakaa ihminen, joka jakaa taakkaa eikä lisää sitä, mutta olenhan minä joskus niin hölmö ollut, että olen toisenkin ihmisen taakan alle musertunut.

Tietäisinkö, miten olla onnellinen, jos en olisi kokenut myös masennuksen syövereitä? Jos en tietäisi, mitä pelkään, luisuisinko siihen aina vaan takaisin?

Varoitus: Koska olen vain keittiötasoinen psykologi, en lupaa, että jorinani itsensä hyväksymisestä ja kehittämisestä olisivat päteviä. Tarinani perustuvat usein omiin kokemuksiin ja siihen, mikä minua on auttanut. Jos sinulla siis on alakuloa ja elämäsi tuntuu mahdottomalta, hae ammatillista apua.

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Sikäli kun olen oikein ymmärtänyt, masennus ajateltaneen nykyään tulehdustilana elimistössä. Ehkä juuri sen takia se ei lähde pois ajattelemalla positiivisesti. Usein myönteinen ajattelu kuitenkin auttaa, mutta masennuksessa se voi tuottaa myös pettymyksen tunteita. En tiedä missä masennus sijaitsee, mutta ajattelen sen löytyvän ehkä suolistosta ja/tai hermostosta. Aika ajoin ilmenevän muistin heikkenemisen olen kokenut vaikeimpana. Siinä vaiheessa kannattaa puhua asiasta asianosaisille jotta muistamattomuuden taakka ja seuraukset eivät kasvaisi liian suureksi. Hoitoja on tarjolla paljon – ihmiset hyötyvät niistä eri tavoin. Ryhmäanalyysin myötä ja sen jälkeen puhuminen on muodostunut minulle tärkeimmäksi menetelmäksi. Muutetaan kokemuksen puheeksi. Käytän myös serotoniintakaisinestolääkitystä. Päivä kerrallaan, nyt ajattelin lähteä poimimaan vattuja.

    • Anne Sulander

      Kiitos kommentista! Toivotan marjastusonnea! Itselläni on tosiaan takana kymmenen vuoden kaikenlaisten lääkkeitten kokeilemiset ja ei sinänsä ollut elämä sen enempää hallussa, fysiikka usein meni huonommaksi sivuoireista. Terapia oli aikamoista ryömimistä, mutta siitä oli selkeästi apua. Nykyinen osittainen luovuttaminen tuntuu toimivan: kun on huono jakso, kevennetään arkea ja kuitenkin pyritään pitämään ne rutiinit pinnistelemällä, sitten kun helpottaa, voi olla vapaampi itsensä tarkkailemisesta. Rutiinit pitävät mielestäni hyvin huolta kehosta, jolloin ehkä tällaiselle tulehdukselle jää vähemmän valtaa? Aiemmin masennusjakson alkaessa luovutin, jäin liikkumattomaksi ja söin aika paljon sokeria jaksaakseni esimerkiksi aamulla lähteä töihin tai jostain muista kummallisista syistä, ja sehän syvensi kierrettä pahasta fyysisestä olosta ja mielen mustuudesta. Nyt pidän ensisijaisesti huolta siitä, että on aikaa levätä ja nukkua riittävästi ja kotona on tarjolla paljon ja helposti terveellistä ruokaa (tilaan viikon ostokset kerralla verkkokaupasta, joten mieliala ei paljoa vaikuta ostosten laatuun). Sen lisäksi tosiaan vielä “pinnistelen” eli lähden ulos tai kuntoilemaan tavallisen rutiinin mukaan. Näin olo ei mene ihan mahdottoman alas. Toki, kun oma sairauteni on aaltoilevaa tyyppiä, tämä sinnittely riittää. Pelkästä mustuudesta kärsivä tarvitsee usein serotoniiniapuja, muuten jaksot kestäisivät ikuisesti.

  • Jari Holopainen

    Hei,
    Vatut jätin lopulta huomiselle ja tänään keskityin siivoamiseen ja muiden käytännön asioiden hoitoon. Mainitsemasi ikuisuuden kokemus on masennuksen kohdalla totista totta. Silloin on lähellekin pitkä matka. Innostuneisuus tai mielihyvän kokeminen ei välttämättä onnistu vaikka onnistuisi samanaikaisesti monessa tehtävässä. Mielihyvän kokeminen on lopulta yllättävän tärkeää: kun se häviää, se voi kertoa, että nyt on korkea aika pysähtyä. Tällaisissa tilanteissa toimin kuvailemallasi tavalla, eli mietin mikä on mennyt vikaan, kun tältä tuntuu. Ehkä jossain tilanteissa olen tehnyt ja yrittänyt liian paljon. Joskus tehnyt jotakin yksipuolista liian pitkään, joka rasittaa kehoa ja hermoja. Syönyt myös liikaa. Se tuottaa mielihyvää hetkeksi, mutta rasittaa elimistöä turhaan. Paino nousee ja kohta käsillä voi olla muita ongelmia, jotka ryhtyvät sotkemaan ajatuksia. Monimutkainen ilmiö tai oire masennus on. Se vaikuttaa kaikkiin ihmisen olemuspuoliin (holistisen ihmiskäsityksen olemuspuolet ovat tajunnallisuus, kehollisuus sekä elämäntilanne). Kierteeksi sitä voinee kuvata. Myönteiseen kierteeseen kannattaa pyrkiä sillä muutokset yhdessäkin olemuspuolessa vaikuttavat muihin myönteisesti. Eivätkä muutokset tarvitse aina ole suuria. Pienillä askelilla pääsee myös eteenpäin.

  • Jari Holopainen

    Ehkä jatkan vielä tarinointia Annen esille nostamasta taakasta. Sitä voi olla monenlaista ja -asteista. Jonkun mielestä en välttämättä ole edes masentunut koska pystyn kirjoittamaan. Uskon ymmärtäväni, että jollekin toiselle tilanne on toisenlainen.
    Taakan olemusta olen miettinyt useaan otteeseen. Esimerkiksi puhuminen ei kaikissa masennuksen tiloissa välttämättä kevennä taakkaa, mutta useimmiten kokemuksen ääneen lausuminen tuo tarvittavaa etäisyyttä, jonka myötä tilannetta voi ryhtyä käsittelemään uudelta pohjalta.
    Puolisoille masennuksen taakka lienee erityisen raskas, mutta voi se olla sitä myös masentuneelle puolisolle. Et (välttämättä) voi muuttaa mielialaasi tahdon voimalla, vaikka kuinka haluaisit. Suupielet eivät käänny hymyyn työpäivän jälkeen puoliso nähdessä, vaikka kuinka yrittäisit. Riitahan siitä joskus tuli. Se tuntui ja tuntuu vieläkin häpeänä tai syyllisyytenä, ettei pysty täyttämään toisen tai edes omiakaan odotuksia. Nykyään ajattelen, ettei masennus ole kenenkään syy, mutta seurauksia sillä voi olla. Siihen joutuu suhtautumaan, päivä kerrallaan.

    • Anne Sulander

      Kun sanoit tuosta, ettei voisi jonkun mielestä olla masentunut, koska kirjoittaa, niin mielestäni tämä on se asia, johon myös välillä törmää jokainen sairastunut: et saisi sitä tehdä etkä tätä, koska olet diagnosoitu masentuneeksi. Monesti vastahankaan on esim. työnantaja, mutta yllättävän usein ihan läheiset ihmiset. Se tuntuu aika raa’alta peliltä: jos et mitään jaksa, niin et saa jaksaa milloinkaan. Ei sitä sitten aina jaksa taistella oikeuksiensa puolesta, jos on valmiiksi huonoissa voimissa. Antaa olla ja tyytyy ajattelemaan.

      Tulee taas kilometrin pitkä vastaus. Pitää ehkä toinenkin kirjoitus kirjoittaa, tuntuu asioita olevan niin paljon. Siitä, miten ihmisten kohtaaminen vaikeutuu ja miten puoliso joskus luulee ja kuvittelee. Ja puhumisesta.

      Kiitos kommentista! Herättää lisää ajatuksia ja sinä kirjoitat niin hyvin auki niitä ihan mustiakin asioita. Toivon, että tämmöinen ääneen pohtiminen auttaa kaikkia muitakin samojen taakkojen kantajia. Tai samankaltaisten, mahtuuhan sitä maailmaan masennusta, kaksisuuntaista ja epämääräistä diagnoosia.

  • Jari Holopainen

    Kiitos viestistäsi. Yhteisön ja eritoten lähiyhteisön paine voi tuntua erityisen vaativalta. Ymmärrän että heistä se voi tuntua turhauttavalta ja ahdistavalta, jos toisen olotila ei mene ohi tuosta vain. Vanhemmat ovat tunnetusti huolissaan lapsistaan, oli jälkikasvulla ikä vaikka 80-vuotta

    Vanhemmiten en ole enää jaksanut innostua pätkätöistä, ylikireistä aikatauluista, joissa pumpataan työntekijästä kaikki hyödynnettävissä oleva käyttöön. Itse toivoisin, että löytäisin vielä sellaisen työyhteisön, jossa esimies ymmärtäisi elämäntilanteen moninaisuutta ja säädön tarvetta. Olisi kykyä ottaa vastaan ja halua neuvotella työntekijän jaksamisesta.

    Viime vuosina olenkin ollut oma esjmieheni, jolle apurahat ovat tarjonneet väylän työllistyä. Pari vuotta sitten päättyi 2-vuotinen tutkimusaihe, jonka kuluessa sivusin myös masennusaihetta. Selvitin itsemurhakuolleisuuden vaihteluita Euroopassa ja ilmasto-olojen, erityisesti lämpötilan, merkitystä ilmiössä. Yhtenä mielenkiinnon kohteena oli luoda uudenlaista näkökulmaa kysymykselle miksi itsemurhia esiintyy loppukeväästä ja alkukesästä useammin kuin muina aikoina? Hypoteesina esitimme, että masentuneille kehittyy talven aikana yliaktiivista ruskeaa rasvaa, joka pahentaa masennuksen oireita keväisin. Ilmiöön liittyy läheisesti lämpötilojen vuorokautiset vaihtelut, jotka ovat keväisin suurimmillaan. Pääkaupunkiseudun aineistolla kävi ilmi, että miehet olisivat herkempiä näille lämpötilavaihteluille kuin naiset.
    Ilmastonmuutokseen aihepiiri liittyy sääilmiöiden äärevöitymisen kautta, ruskean rasvan hypoteesin valossa masennuksen oireet todennäköisesti pahenevat keväisin (masentuneilla, joilla on ylivilkasta ruskeaa rasvaa), kun jyrkät lämpötilanvaihtelut lisääntyvät.

    Jottei väärinkäsitystä syntyisi, painotan etten ole lääkäri. Lääkäriin kannattaa kuitenkin olla yhteyksissä, mieluiten aikaisemminkin, jos itsetuhoajatuksia ryhtyy jatkuvasti pörräämään mielessä. Niitäkin on mahdollista käsitellä.

    Kirjoitus sai hieman vakavamman ulottuvuuden, mutta ehkä tässä oli luonteva yhteys tästäkin aihepiiristä kertoa. Paikallisessa lehdessä aihetta on myös aika ajoin sivuttu.
    http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/itsemurha-koskettaa-suoraan-tuhansia-suomalaisia/1716222

  • Jari Holopainen

    Masennuksen aaltoilusta ajattelin kertoa vielä joitakin omakohtaisia kokemuksia. Omalla kohdalla taakkaa ryhtyy kertymään ikään kuin salaa, vaivihkaa. En ole oikein ymmärtänyt ilmiötä, ja ehkäpä siksi sitä tässä peilaan.

    Voi mennä vuosia, joiden kuluessa asiat pikku hiljaa muuttuvat. Kyky kokea mielihyvää vähitellen hiipuu. Kyse ei mielestäni ole vanhenemisesta yksin, vaan jostakin muusta prosessista. Olen lukenut, että joissain ajattelusuuntauksissa ihmisen elämänkaari ajateltaneen esim. 7-vuotisjaksoissa. Ehkä se on sitä, tiedä häntä.

    Kriisivaiheissa yleensä tapahtuu paljon, on tullut mm. eroja tai joutunut aloittamaan kaiken alusta. Työt ja rahat ovat voineet loppua. Masennus tulee kuvioihin yleensä siinä vaiheessa, kun kapasiteetti ei riitä käsittelemään kaikkea eteentulevaa informaatiota. Tästä on seurannut lamaantuminen, sitä ikään kuin jää oman elämänsä sivustakatsojaksi, miten kaikki menee pieleen.

    Jos jotakin vertauskuvallista mielikuvaa masennukselle hakisi, sellainen voi löytyä merellä seilaavasta laivasta. Meri ajateltaneen usein syvänä, loputtomana, mutta masennuksessa merenpinta ikään laskee. Huomaamatta. Aikaisemmin pinnan alla olevat vuoret muuttuvat vähitellen karikoiksi, ja onkin mahdollista, että elämän laiva törmää karikkoon. Seuraukset voivat olla mitä erilaisempia.

    Meri voisi olla mielihyvän vertauskuva. Masennuksessa sen määrä ei olisikaan vakio, tai edes suht vakaa, vaan siinä tapahtuu vähenemistä. Ehkä kyse on jääkauden kaltaisesta ilmiöstä, jossa merenpinta alenee jäätiköitymisen myötä.

    Liekö kyse sitten geologiasta tutuista Milankovicin sykleistä vai mistä, se jäänee nähtäväksi. Sama ilmiö toistuu maassamme vuodenaikojen kohdalla. Lämmintä aikaa seuraa kylmä jne. Ehkä onkin niin, että itseltä puuttuu jonkin sopeutumismekanismin perusteet: vaihdetaanhan maassamme syksyn tullen lämpimämmät vaatteet päälle.

Jätä kommentti

*