Muistan aina, kun piti aikoinaan etsiä itselle työharjoittelupaikka opintoja varten.

Jännitti mennä kysymään paikkaa ja monesta kaupasta sanottiin, että kiitos, mutta ei kiitos. Onneksi perhetuttavalla oli tuolloin yritys, jonka harjoittelu kävi sovellettuna omiin kaupan opintoihini. Puuttuva pätkä taisi hyvällä onnella löytyä kaupungin kesätöistä sossun arkistojen siivoajana: nuo paikat kun arvottiin eikä koskaan ollut mitään haastattelua, jossa olisin tuijotellut kengänkärkiä ja mutissut epäselviä vastauksia – ja saanut ei-vastauksen.

Myöhemmin harjoittelupaikan hakeminen helpottui, koska minulle kasvoi aikuistuessa jonkinlainen menestyjän identiteetti. Olin ulospäin reipas ja osasin kertoa osaamisestani. Työ- ja harjoittelupaikkojen hankkiminen muuttui huomattavasti helpommaksi.

Mitä jos noita ensimmäisiä harjoittelukokemuksia ei tahdo saada?

Entäs jos et ole menestyjä valmiiksi eikä sinulla ole siihen taitoja, kuinka pääsisit alkuun? Harmillista kyllä, minulla ei ole tähän minkäänlaisia vastauksia, mutta ongelma sattuu itseenikin, tai siis lähelle.

Minulla on perheessä kokemus harjoittelupaikan saamisen vaikeudesta.

En halua tuoda nuorelle lisää paineita käyttämällä nimeä tai yksityiskohtia ja toivon, ettei tätä lukiessa nyt kukaan ala tehdä mitään salapoliisityötä tai kommentoi ikäviä. Yksi harjoittelu on jo jäänyt rästiin ja tuo kuukauden tai puolentoista kuukauden pätkä on suoritettava ensi kesän aikana: paineet siis kasvavat. Tämä esimerkki ei varmasti ole ainoa ja ammatillisessa koulutuksessa harjoitteluaika vaan lisii. Vaikea yhtälö.

Kaikkihan etsivät sitä reipasta ja oma-aloitteista nuorta, joka osaa valmiiksi asiakaspalvelun ja tarttuu toimeen. Sellaiselle riittää harjoittelu- ja kesätyöpaikkoja, koska yritykset ovat tehokkaita ja toiminta halvaantuu, jos joku tarvitsee enemmän ohjausta. Ammatillisen koulutuksen uudistuessa yritysten päähuoli ei ole se, saavatko he liikaa ilmaista työvoimaa, vaan se, että he saavat nämä minun kuvaamani ei-menestyjät vaivoikseen.

Mitä tehdä, jos olet nuori, joka ei ole kenenkään työnantajan ykkösvalinta? Jos sinulla on arka mieli, et tule koskaan olemaan se, joka on suunapäänä ryhmähaastattelujen kingi. Jos olet vielä huono kirjoittamaan itsestäsi esittelytekstiä. Jos sinä et ole kovin oma-aloitteinen, vaan tarvitsisit vielä tuota ensimmäistä hyvää kokemusta, ohjausta ja apua aikuistumiseen?

Mitä vanhempien tulisi tehdä? Kasvattaminen ei ole tässä mielessä onnistunut (vaikka ehkä muuten tyyppi onkin hyvä, rehellinen ja kotioloissa puhuu ymmärrettävästi) eikä nuorta saa jälkikäteen puristettua johonkin muottiin. Hakemusten kirjoittaminen nuoren puolesta on huijausta ja koska harjoittelupaikkoja eivät perinteisesti kysy vanhemmat, haastatteluihin joudut hänet heittämään vailla sitä varoitusta haastattelijalle: tämä tässä on ujo, ethän riko.

Miten työnantaja? Olisiko sinulla paikka opiskelijalle, joka ei pystykään antamaan haastattelussa hyvää ensivaikutusta?

(saa laittaa kommenttia, jos toisen vuoden datanomiopiskelijalle olisi paikka ensi kesänä esimerkiksi alueilla Jyväskylä/Varkaus tarjolla)

Unelmarummuttajat

Menestyksestä, rohkeudesta ja muusta sellaisesta humpuukista puheen ollen. Luin vastikään Inhimillisten uutisten pääkirjoituksen ”Myrkylliset unelmat”, jonka oli kirjoittanut vieraileva päätoimittaja Toni Wirtanen. Olen itsekin unelmarummuttaja ja hieman jo siitä häpeissäni. Eihän unelmien tavoittelu ole vielä johtanut kuin muutamaan psyykkiseen ja yhteen taloudelliseen romahdukseen ja kirjaimellisesti aivan kaiken menettämiseen: jäi vain koira ja lapsi kainaloon ja siitä ei voinut lähteä kuin nousuun. No, ehkä unelmien tavoittelu on johtanut itselläni myös oppimiseen ja siihen, että unelmista on tullut erilaisia, niissä on jo paljon enemmän suunnitelmaa helmassa heti alusta lähtien.

Wirtanen kirjoittaa niin osuvasti, etten voi olla lainaamatta:

Mihinkään tavalliseen ei voi sekaantua, koska elämän pääasia on se, että se näyttää hyvältä somessa. Ainakin tavallisuudelle on naureskeltava. Ja pitää ehdottomasti muistaa kertoa, että se on vain välivaihe matkalla unelmaan!

Tavis mainittu! Tavallisuudelle naureskeleminen on tuttua. Tavallinenhan on tylsän synonyymi. Oikeastaan realistinen unelmakin on tavallisuutta ja siis tylsyyttä.

Itse elän niin tavallisesti kuin vain voi kuvitella, sellaisena tavallisena nollana, vaikka tässä nyt näennäisesti onkin hieman enemmän vapautta (se on myös vapautta rahasta, sillä sitä tulee vain pakollisista liikkeistä, joita työksi nimitetään). Minun alallani eli luontomatkailussa näitä unelmarummuttajia riittää. Unelmansa saavuttaneet ihmiset voivat myös minulle säännöllisesti kehaista, etteivät he ikinä alistuisi tavallisuuteen vaan elävät mieluummin vapaina.

Tuolloin ajattelen: onhan se outoa elää tavallisena ihmisenä ja minunkin tulisi joko kadota saastuttamasta maailmaa tavallisuudellani tai sitten muuttua kuin taikaiskusta taviksesta tarpeeksi erikoiseksi, kiinnostavaksi.

Ymmärrän kuitenkin markkinatalouden perusteista, että kaikkien unelmiensa todeksi eläjien menestyksen mahdollistaa tavallinen ihminen: yleisö ja maksavat asiakkaat kun koostuvat melko lailla meistä keskivertoihmisistä. Meille menestyjä on viihdyke, kulutustavara.

Unelmarummuttajat ovat kovaäänisyydellään aiheuttaneet harhan maailmasta, jossa tosiaan ei ole paikkaa nuorelle tai sen puoleen vanhemmallekaan ihmiselle, joka ei osaa brändätä itseään. Tai jonka haave ammatiksi on ”joku tavallinen” sen sijaan, että se olisi ”jotain uskomatonta”. Meillä kaikilla kuitenkin on tässä maailmassa paikkamme, lopulta. Se löytyy viimeistään viimeisellä henkäyksellä, toivottavasti useimmille aiemmin. Älkäämme siis peljästykö sitä, että se oma brändi ei vielä täysin ole kiiltävä ja täydellinen: kuulemma roso tulee pian muotiin.