Hei, olen Anne 35-vee ja unohtelen asioita.

Niin ihanaa kuin onkin olla vakkarityössä, jossa saa haastaa itseään joka päivä ja jossa oppii kaiken aikaa uusia asioita ja samaan aikaan olla vapaa-ajalla aktiivinen kirjoittaja (siellä toisessa blogissa), se tuntuu rapauttavan muistiani. En ole varsinaisesti muistisairas, koska ainakin vielä pienikin vihje saa minut muistamaan luvatut ja unohdetut ja tekemättömät asiat.

Kärsin ns. kiehuvista aivoista, eli aivojen toiminta alkaa huonontua stressin edessä, vaikka se olisikin myönteistä, eteenpäin avittavaa ja ”tekee työelämästä elämisen arvoista”-tyyppistä stressiä enkä osaa vähempäänkään tyytyä. Kun teen koko ajan enemmän töitä esimerkiksi kehittääkseni omia ja koko tiimin työtapoja pysyäksemme kaikkien pikkuasioiden suhteen kartalla ja samaan aikaan vapaa-ajalla markkinoin blogia ja ideoin tämän vuoden kirjoitusurakan suuntaviivoja ja teen yhtä sun toista muutakin, se on johtanut välillä myös unettomuuteen ja sen myötä aina vain huonompaan muistisuoritukseen.

Tilanne on eri projekteista, työelämän vaihtelevista tilanteista ja vaativista harrastuksistani johtuen kestänyt jo useita vuosia ja pelkään, että pian minulle voisi käydä kuten eilisessä Haluatko miljönääriksi -ohjelmassa nuorelle opettajattarelle: en muista itsestäänselvyyksiäkään enkä pääsisi toista kysymystä pidemmälle ilman oljenkorsien käyttämistä. Kuinka noloa!

 

Keskittymiskyvytön ja toisaalta ylikeskittynyt olen ollut aina: se vain ei ole päässyt oireilemaan eikä minua ole viety lääkäriin, koska se ei varmaan silloin 80-luvulla maalla ollut tapana. Häiritsevä lapsi, vilkas ja suupaltti, jospa sille löytyy tilaa ja laitetaan se tekemään tuota ja tätä. Esimerkiksi lähetetään se hiekkalaatikolle pihalle, kun ei kukaan jaksa kuunnella ja kas, siellä meillä leikki tyytyväinen pieni ihminen ja puhui itsekseen. Kerran minua huijattiin ruksittamaan kokonainen lottokuponki, että olisin vähän aikaa hiljaa, ja olinhan minä. Ajattelin vain, että miksei kaikki tee näin, tässähän voittaa varmasti! Oikein kanavoituna ylivilkkaus siis tuotti hyvää suorittamista ja sitä kautta esimerkiksi koulumenestystä, joskaan ei ikuisesti, kun kapinavaihe iski päälle.

Muistiongelmani sen sijaan ovat vasta viime aikoina ryöpsähtäneet ilmi rumalla tavalla. Kuormitus minulle tärkeiden asioiden parissa on tiputtanut mielestä paljon muita asioita, kuin muistini olisi allas, joka nyt täyteen tultuaan alkaa valua yli toiselta reunaltaan.

Osa asioista on aivan tuoreita, ja ne vain valuvat altaan yli ja toiselta reunalta alas ja katson kehitystä kauhuissani.

Osa asioista on ”vanhoja”, yleissivistykseen kuuluvia. Lapseni soitti minulle läksyasioissa kysyäkseen, kuka on lempikirjailijani. En yhtäkkiä muistanut yhden yhtä kirjailijaa nimeltä ja jouduin googlettamaan vastauksen muistettuani yhden kirjan nimen, johon siihenkin meni hälyttävän kauan. Tämä ei johdu siitä, etten olisi elämäni aikana lukenut yhtään kirjaa, päinvastoin, olen lukenut erittäin paljon ja kaikista eri kategorioista. Kirjat ovat minulle onni ja autuus, on niin mahtavaa lukea pari kappaletta sujuvaa klassikkoa ennen nukahtamista ja jos uni ei tule, kuuntelen äänikirjoja. Rakastan kirjoja! En vain saanut päähäni yhtään kirjailijaa. En yhtikäs yhtään, ja nytkin se tuottaa vaikeuksia. Valitettavasti lapsen jatkaessa haastatteluaan, seuraavaksi tuli luetella 10 suomalaista kirjailijaa, jolloin pimahdin ihan totaalisesti (hiljaa mielessäni, en sillä tavalla näyttävästi). Sain päähäni paljon väärää informaatiota tähän kysymykseen, esimerkiksi suomalaisia näyttelijöitä, eikä oikea lokero tahtonut tulla kohdalle millään ja lupasinkin palata asiaan tekstarilla hetken päästä. Hetken hengitettyäni sain kaivettua muistini lokeroista juuri kuuntelemani äänikirjat ja niiden kanssa samassa kategoriassa olleet kirjat ja niiden kirjoittajat, jotka olivat kaikki riittävän tunnettuja lueteltavaksi lapsen äidinkielen haastattelutehtävään. Vaikka väitän, ettei ole väliä, mitä muut minusta ajattelevat, en halunnut lapsen luokanvalvojan, joka on minulle itselleni jumalasta seuraava eli äidinkielenopettaja, ajattelevan ettei meillä lueta, koska saakeli soikoon, meillä luetaan! Voin uskoa, että se äiskä tai iskä, joka on avannut peruskoulusta päästyään enää auton huoltokirjan tai Seiskan ohjelmaoppaan, on ollut kysymyksen edessä polvillaan ja pyytänyt soittamaan ennemmin mummille tai ukille.

 

Tauko suorittamisesta tai vaihto parempaan

Somemarkkinoinnin itseopiskelu on kutitellut aivoja aivan eri tavalla kuin ammattikirjallisuuden pänttääminen ja ainainen aloittaminen avoimessa yliopistossa: kun on kolmanneksen arkivuorokaudesta töissä ja haalinut itselleen muitakin hommia, on viisainta todeta tässä iässä, että akateeminen kirjoittaminen ja tutkimus ei ole se omin juttu vaan käytännön tekeminen. Nukahdin kolmesti kahlatessani viestinnän ja median opintojen kurssikirjaa, eikä kyse ollut aiheen kiinnostamattomuudesta vaan siitä, että käytännön tasolla nuo asiat ovat jo hallussa, eikä teorian lukeminen siihen päälle oikeasti maittanutkaan kuten olin luullut aloittaessani. Ja enkö mieluummin lukisi aivan älyttömän mielenkiintoista pitkää lehtiartikkelia jonkun uuden yrityksen onnistuneesta kampanjasta ja sen taustoista? Jollekin opinnot voivat olla rentoutumisen tie ja oikeanlaista haastamista itselle, mutta minulle ne eivät valitettavasti taida olla.

Jos kaikilla ihmisillä ei ole edes sitä mieleistä työpaikkaa, mutta itse on tämän jo ainakin hetkellisesti saavuttanut, on tarpeetonta väsyttää itsensä omituisilla omasta päästä nousevilla vaatimuksilla juuri tietyntyyppisestä etenemisestä vaan pitää pyrkiä tekemään kokonaisuudesta itselleen paras. Eteneminen uralla ei aina ole nousua, vaan joskus se voi olla siirtymistä sivulle tai alas ja ihan eri aihepiiriin. Paras asia työelämässä voi olla se, että oppii nauttimaan omasta työstään, löytää siitä ne parhaat puolet ja sen kautta tulee hyvä mieli, jos ei jopa menestys. Jos työ ei ole innostavaa, täytyy harrastuksen olla siitäkin edestä ja työ toimii tuolloin keinona maksaa viulut hyvästä vapaa-ajasta.

Some – tuo vanha kunnon ajatus-, aika- ja energiasyöppö

Jatkuva kännykästä somen näppäileminen tuo oman rasituksensa elämään. Koen, että kun on aikaa odotella hetki bussia tai kun on töissä kahvitauko, voin tarkistaa, mitä ihmisille kuuluu tai onko blogiin tullut kommentteja tai mikä on tämän aamupäivän pakollinen somekohu, ketä nyt lytätään tai nostetaan. Olen jo tajunnut tavan haitallisuuden ja pyrkinyt siitä eroon. Joskus tulee nostaa katseensa ympärilleen sen sijaan, että uppoutuu maagiseen pieneen kosketusnäyttöön ja kuvittelee sen simuloivan millään tapaa todellisuutta. Luen Hesarini nykyään paperisena töissä, sillä ehdin sen ainakin selailla läpi päivän taukojen aikana. Paperin tuntu lehtiä käännellessä kiihottaa jotain osaa aivoista ja tuottaa mielihyvää ja mittakaava somekohuille laimenee. Bussia odotellessa havainnoin ihmisiä, jotka usein ovat ruutunsa lumoissa. Tarvitsen päivässä ainakin muutaman vartin pelkkään ajattelemiseen.

Koska kuuluu olla huolissaan?

Huolissaan oleminen myös lisää tuskaa. Masennus, väsymys ja unettomuus sekä stressi aiheuttavat muistin heikkenemistä. Usein olosuhteet eivät kuitenkaan anna yhtään periksi tilanteen huonontuessa, vaan ruuvi tiukkenee, kunnes seuraa jonkinasteinen loppuunpalaminen. Miten sen voisi välttää?

Luin juuri Facebookista kommenttina johonkin artikkeliin, että tulisi järjestää asiat niin, että jos on paljon tekemättömiä töitä, tehdä niistä nopeimmat pois, jolloin jää vähemmän hoputtajia ja kyselijöitä. Valitettavasti tämä ei aina toimi, koska niitä pieniä tekemättömiä hyppää eteen koko ajan ja kampittaa keskeytyksillään tehoa sen suurimman asian hoitamiselta. To do -listat ovat suorittajan märkä uni tai painajainen, riippuen siitä kuinka lähellä hermoromahdusta mennään.

Tämän artikkelin mukaan kannattaa huolestua, jos asiat eivät vihjeilläkään palaudu mieleen. Jos vaikka olet sopinut jonkun henkilön kanssa tapaamisesta ja hän soittaa, usein koet nopean muistin palautumisen jo ennen keskustelua: Ai hemmetti, minun piti olla jo tapaamispaikassa! Jos alat unohtaa jo tapahtuneita asioita niin, etteivät ne palaudu muistiisi muistutettunakaan, kannattaa jo hakeutua tutkimuksiin, samoin jos uusien asioiden oppiminen on todella hankalaa (oppiminen edellyttää muistin toimivuutta). Älä kuitenkaan vertaa itseäsi muihin, vaan vertaa ennemmin aiempaa itseäsi nykyiseen kykyysi toimia.

Välitä hyvä ihminen itsestäsi. Mene metsään. Jätä blogi tauolle. Pidä somevapaa viikko. Kun olet kerännyt sen, mitä sinusta on jäljellä, pohdi mihin se riittää: onko nyt aikaa opinnoille vai tarvitsetko enemmän itseäsi hidastavaa ja palauttavaa toimintaa? Liikunta ja ulkoilu on hyvä keino, mutta ei kaikille. Jollekin on parempi käpertyä sohvan nurkkaan kirjan kanssa tai mennä elokuviin.

Tämä on yksi syy, miksi Tavisvägenille tulee kirjoitus vain kerran kuussa: panostetaan ennemmin laatuun kuin meikäläisen aivojen hatariin pakotettuihin tuotoksiin ja tavataan ennemmin polulla Rinkkaputken merkeissä! Tänään kerroin siellä viime viikonlopun retkestä Kuusaankoskelle. Mitä sinun kroppasi tarvitsee?