Jokin aika sitten aika monissa fitness-blogeissa oli vimma aika hyvännäköisten puikuloiden kirjoittaa siitä, kuinka lihavuus on yhteiskunnallinen ongelma ja myrskyhän siitä tuli. Pyöreät kokivat syyllistämistä, hyväkuntoiset huusivat: NIII-IN! ja kaikenlaista kommentointia tuli suuntaan ja toiseen. Mielestäni aihetta ei käsitelty kovin syvällisesti, sillä jos todelliset lihomisen syyt ymmärrettäisi laajasti, edes muualla kuin siellä personal trainereita kouluttavissa laitoksissa, olisi tämä yhteiskunta kovin erilainen:
Olisi enemmän pekkaniskalaisia yrittäjiä, jotka kannustavat työntekijöitään liikuntaan sekä rahallisesti että työaikaa siihen antamalla: kaiken saat moninkertaisesti takaisin tuottavuutena ja sitoutuneina duunareina. Liikuntaseteli on hieno alku, mutta jättää liikaa käyttämättäjättämisen mahdollisuuksia.
Työttömille järjestettäisi työllistymiskurssien sijaan liikuntamahdollisuuksia päivisin, kuntien uimahallit ja kuntosalit tehokäytölle, ja terveellisen, edullisen ruokavalion opastusta, olisi se ruokakassijakelu sitten vaikka samassa. Näin aivot ei rupistuisi huonosta ruoasta ja riittäisi energiaa hakea töitä ja kehitellä tuottavia bisnesideoita ja tulisihan siinä työpaikkojakin, ainakin liikuntaohjaajille, liikuntapaikkojen rakentajille ja ravintoneuvojille sekä uimavalvojille.
Koululiikunta olisi ennemmin innostavaa ja kivaa kuin kavalkadi samoja lajeja kaikille osanottajille, kouluruoka olisi kasvisvoittoista ja maukasta. Saisimme terveempiä nuoria, kun jokainen jotenkin itsekin saisi vaikuttaa, miten urheilisi kouluaikana ja säilyisi se ilo niilläkin, jotka muuten valittaisi viimeisenä pesisjoukkueeseen tai jotka ei saa suksia luistamaan.
Kaupoissa olisi saatavilla terveyttä ja vihreyttä edullisesti, herkut olisi pakattu maltillisesti pienempiin pusseihin. Valmisruoka ei tarkoittaisi värittömiä mössöjä, joissa on liikaa kaikkea huonoa ja liian vähän kaikkea hyvää. Kassalle tilattu noutokassisysteemi saisi yleistyä: verkossa kun tulee vähemmän epäterveellisyyttä ostettua ja säästyisi kaupassa harhailun vaiva. Vihanneskausikasseja sitten oikein halpuutettaisi ja tyrkytettäisi kaupan päälle, niin jopas perheissä rouskutettaisi porkkanaa ja kaalia oikeina vuodenaikoina! Sokeri olisi se vähemmän suosittu juttu, kuten joskus ennen, kun litran jäätelöstä söi 80-luvulla meidän nelihenkinen perhe ja kylässä olevat nelihenkinen perhe, eikä vain yksi tai kaksi ahmattia.
Terveydenhoito ennaltaehkäisisi pyöreyttä lempeästi, ennen kuin ongelma olisi saavuttanut kymmeniä kiloja. Kaikkeen tähän yksinäisyyteen, masennukseen, huonoon itsetuntoon ja tunteiden ruokaan ja TV:n katseluun hukuttamiseen olisi lähestymiskeinoja ja ihmisistä pidettäisi huolta. Kulttuuriin kuuluisi terveellisestä ruoasta yhdessä nauttiminen ja reipas ulkoilu ja liikunta monenlaisissa muodoissa. Näihin kannustettaisi ja etsittäisi erilaisille liikkujille omia sopivia lajeja: kaikkihan eivät pysty juoksemaan tai nostelemaan puntteja (pystyvät, mutta eivät ehkä samalla intensiteetillä).
Ja mistä tähän rahaa? Niistä säästyvistä terveydenhuollon menoista, tai ei ehkä säästyvistä, kohde olisi siellä ennaltaehkäisyssä. Lopulta saisimme ehkä pyörän pyörimään, kun kansa voi hyvin ja jaksaa paremmin olla tuottava ja täystyöllistetty ja voisimmehan me myydä tätä Amerikkaan, kuten koulutusosaamistamme. Eiku.
Sellainen oli se utopia.
Suomalainen suhde ruokaan on vinoutunut. Ihmiset syövät huonoa einesruokaa ja liian suuria tai pieniä annoksia eivätkä nauti ruoasta. Ne, jotka syövät terveellisesti, ovat siinä suorastaan syömishäiriöisiä ja ne, jotka eivät jaksa, ehdi tai osaa hahmottaa annoksiaan, syövät näidenkin edestä, tai sitten eivät syö lounaalla ollenkaan ja kotona syövät sitten muittenkin edestä. Syökää pitkin päivää, tasaisin välein, niin kroppa kiittää ja illan voi sitten ulkoilla, kun ei ole niin järkyttävä nälkä ja ahmiminen! Sitä me voimme kaikki opetella bodareilta: syö paljon ja tasaisesti, pysyy parempi kuri.
Erikseen on sitten kotiruokahipit, jotka hehkuttavat keräävänsä itse kaikki ruokansa metsästä. Sellaiseen ei kaikilla ole aikaa eikä kiinnostusta saati energiaa: useimmat työpaikat kun tuppaavat viemään koko ihmisen energian ja antamaan tilille juuri sen verran rahaa, että sillä saa halpaa ruokaa, joka taas vie loputkin energiat ja ei sitä sitten metsissä juoksennella, siellä mätänisi sienet ja mustikat, jos ei olisi sitä vierastyövoimaa. Kierre olisi siis katkaistava: jos repisi itsensä sinne metsään keräämään marjoja, jotka ovat ilmaisia ja vitamiinit on tallessa ja samalla saisi liikuntaa ja kunto kasvaisi ja jaksaisi sitten paremmin työssä ja kotona jaksaisi kerätä marjoja, joista saa vitamiineja ja metsässä liikuntaa ja ja ja… Ymmärsitte varmaan pointtini? Kierre. Katkaistava.
Olen omassa perheessä yrittänyt murtaa sitä rutiinia, joka kuin itsekseen muodostuu sen vuoksi, että minä nyt osaan laittaa todella montaa erilaista ruokaa ja teen sen nopeasti ja olen muutenkin kovin näppärä. Yksi parannus on ollut tämä meidän ruoan tilaaminen kotiovelle verkkokaupasta. Aikaa jää päivässä noin puoli tuntia enemmän, kun kaksi nälkäistä ei harhaile kaupassa töitten jälkeen ja jonota kassalla suklaapatukoitten vieressä. Kun yhdessä tilataan, on suurempi mahdollisuus jakaa myös sitä vastuuta: kuka kokkaa tänään? Se minun on pitänyt opetella ja tosiaankin pitänyt opetella, enkä ole vieläkään oppinut, että miehen viereen ei kannata mennä arvostelemaan ja kyttäämään, mitä virheitä hän tekee. Jos meinaan päästä helpommalla keittiössä, pysyn sieltä poissa! Joskus oikeasti olen sanonut, että kun mies vaikka pelaa tai valokuvaa, minä *katkerana* harrastan keittiössä. Ei ei, siihen en lähde, pitää ottaa itselle oma harrastusaika, piste. Ruoan kerääminen metsästä on ensi vuoden uusi opeteltava homma: ensi keväänä, kun kaikki muut ovat jo siirtyneet seuraavaan trendiin, minä alan keräämään ja kuivaamaan villiyrttejä. Tänä vuonna olen lisännyt koko ajan metsässä liikkumisen taitoani ja se on ollut jo virkistävä alku.
Ja ne kilot ja liikunnankin ilot: Minähän olen ollut lapsena laiha, nuorena kiloja alkoi kertyä pikkuhiljaa ja välillä niitä on tiputettu. Tällä hetkellä kropassa on hyvin sitkeää läskiä, siinä mielessä, että se ei pienillä korjausliikkeillä taida lähteä. Se on kerrostettu sillä jojottamisella, mitä olen elänyt: hyvä jakso laihduttaa ja huono jakso lihottaa hieman enemmän kuin hyvällä jaksolla lähti ja näin muodostettu läski yhdessä iän mukana laiskistuvan aineenvaihdunnan kanssa on tiukassa! Kerrosteni alla on kuitenkin elinkelpoinen yksilö, joka siellä kasvattaa lihaksia käymällä kuntosalilla ja parantaa kuntoa hengästymällä ja hikoilemalla metsäpoluilla tai juoksumatolla, pyöräillen ja kävellen koko ajan enemmän. Voi olla, että sisäinen (lihas)kauneuteni vielä joskus sieltä alta kuoriutuu esiin!
