Mariposan kaupunki

Muistelin aamusella alkukesäistä matkaamme Amerikkaan ja erityisesti pientä kaupunkia, jossa yövyimme ollessamme matkalla katsomaan jättipunapuita. Kaupungin nimi on Mariposa. Oletteko nähneet TV-sarjan Villi pohjola (Northern Exposure), joka sijoittuu 90-luvun ensimmäiselle puolikkaalle? Tämä kaupunki oli ulkoiselta olemukseltaan hyvin samanlainen kuin tuo alaskalainen pikkukaupunki. Kaikissa markkinointiesitteissä puhuttiin Gold Rush -fiiliksistä ja niitä kyllä oli tässä kylässä. Koska olimme liikenteessä viikolla, vältyimme päättymättömältä autoletkalta läpi kaupungin ja saimme nauttia hiljaisista päivistä kaupungissa. Tämä ei tosin tarkoittanut oikeasti niin hiljaista kuin vaikkapa Suomen mökkikunnissa ja pikkukaupungeissa, kesäkuun alussa lomakausi oli jo alkanut. Hotellimme oli täynnä eurooppalaisia, linja-autosta päätelleen saksalaisia turisteja sekä amerikkalaisia, joiden pariviikkoinen vuosiloma näyttää tehokkaalta meiningiltä: jalka ojossa kaasulla matkustetaan kansallispuistoon, siellä vietetään tehokas päivä ja sitten seuraavaan kohteeseen.

Ostin paikallislehden automaatista (kyllä, sellaisesta, joka toimii kolikoilla) matkamuistoksi. Minulla on ylikehittynyt kiinnostus paikallislehtiä kohtaan, eikä Mariposa Gazette tuottanut pettymystä. Ihania tarinoita, hauskoja pikkutapahtumien uutisointeja ja mieletön ilmoitusmaailma.

Mariposassa söimme mahtavassa pienessä ravintolassa, Charles Street Dinner Housessa, jonka henkilökunta puhuu myös sujuvaa ranskaa ja paikka olikin täynnä iloista puheensorinaa, joten epäilemättä fransmannit olivat levittäneet ilosanomaa palvelusta. Ruoka oli kelpoa, mies sai kalakukon kokoisen hampurilaisen ja minä juuri täydellisen salaatin. Yritin siis syödä kevyesti, hahhah, kyllä maukas, erittäin tuhti salaattikastike vei kaiken uskottavuuden. Toisena iltana söimme kiinalaisessa ravintolassa nimeltä China Station, jossa oli aivan uskomatonta sitruunakanaa. Ihanan maiseman lisäksi herkistyn lähes kyyneliin ihanasta ruoasta, joten tuolla kiinalaisessa oli kyllä taas tippa linssissä.

Sierra Sunrise Cafe, Mariposa. Kuva: Heikki S.

Sierra Sunrise Cafe, Mariposa. Kuva: Heikki S.

Aamupalalla, koska hotellimme “mannermainen aamiainen” ei aivan vastannut odotuksia, kävimme ekana aamuna Sierra Sunrise Caféssa, jossa oli aivan ihania smoothieita ja aamiaisannoksia ja toisena aamuna Sugar Pine Caféssa, jossa hullun ylipirteä tarjoilija näytti olevan jatkuvasti sydänkohtauksen partaalla: naisella oli ikää varmasti yli viidenkymmenen, mutta vauhtia parin ADHD-esikouluikäisen verran, kun hän juoksi eestaas heitellen lautasia ja mukeja pöytään. Häpeämättömästi hän flirttaili seurueemme miespuolisille ja kutsui minua kultaseksi hunajakimpaleeksi, aikamoinen tapaus!

Yksi pääkatu halkaisee kaupungin. Kuva: Heikki S

Yksi pääkatu halkaisee kaupungin. Kuva: Heikki S

Mariposasta kävimme päiväretkillä ihailemassa maisemia Yosemitessa: ensin The Tunnel View sekä Glacier Point eli vuoristomaisemia, sitten jättimäisiä punapuita. Meille kävi niin, että melkein kadotimme pääsylippukuittimme Yosemiteen, se siis on voimassa viikon (30 dollaria per autokunta) ja kun olimme edellisenä päivänä käyneet ajelemassa tuolla kansallispuistossa ja sen jälkeen olimme menossa hieman toisesta suunnasta ihailemaan punapuita, sama lippu kelpasi, siis jos se löytyy vielä. Pientä tuskastumista oli havaittavissa, kun pengoimme reppuja ja auton hanskalokeroa, mutta löytyihän se lopulta ja portti aukesi meille. Ja ne puut! Valokuvat eivät todellakaan tee oikeutta sille näkymälle, kun edessäsi on puu, eikä vain yksi vaan useita, jotka ovat korkeita kuin kerrostalot ja niin leveitä, ettet ole voinut kuvitellakaan olevan olemassa oikeasti niin suuria puita.

Amerikassa kaikki on suurta, etenkin nämä puut.

Amerikassa kaikki on suurta, etenkin nämä puut.

Vertailun vuoksi:

Kaksi kaatunutta puuta eri mantereilla: meren takana ja kotona.

Kaksi kaatunutta puuta eri mantereilla: meren takana ja kotona.

Jätä kommentti

*