Radio – paras media aamupala-aikaan

Yle Puhe on ehdoton valintani jokaisena arkiaamuna ja myös viikonloppuna kuuntelen joko suoraa lähetystä tai aiempia lähetyksiä Yle Areenasta. Puuhailen usein muuta samalla, kuten selailen lehtiä tai lueskelen juttuja internetistä, enkä silloin aktiivisesti kuuntele, mutta huomioni palaa heti, jos kuulen jotain mielenkiintoista. Ainoa, joka saa hyppäämään toiselle kanavalle, on iltaisin kanavalla ilmenevä urheilu, mutta iltaisin ei yleensä olekaan aikaa kuunnella radiota. Radiolla tarkoitan oikeastaan kännykkääni, jossa on nettiradiosovellus. Mukanahan tämä kulkee, toisin kuin keittiössä oleva “oikea” radio, josta patteri loppui toissatalvena ja vaikeinta näkyy olevan sen vaihtaminen. Lisäksi kanava ei pysy kohdillaan, toisin kuin nettiradiossa.

Musiikkikanavat ja kaupallinen radio ei itselleni toimi, sillä vihaan mainoksia ja olen hyvin valikoiva musiikin suhteen. Lisäksi inhoan uutta juontamiskulttuuria esimerkiksi aamulähetyksissä, jossa räävittömyys ja rivous levitetään naamallesi heti aamusta. Räväkintä, mitä haluan aamuisin kuulla, on Ali Show, joka on muuten aivan loistava ohjelma: vieraan kanssa keskustellaan hyvillä taustatiedoilla ja todella iholla ja jokaisesta ohjelmasta on jäänyt erittäin hyvä fiilis. Kun vielä tarkastelee vieraslistaa, täytyy vain ihailla, sillä siihen ei kuka tahansa pysty.

Viehätys radiolähetyksen kuuntelussa tuntikausien ajan on siinä, että altistun usein uusille tiedoille, joita en aktiivisesti hakisi mistään muualta ja tutustuu henkilöihin, joista ei muuten tietäisi yhtään mitään. Minulla on kaikenlaista yleistietoa monista asioista, koska olen sattumalta kuullut radio-ohjelman aiheesta. Olen ylpeä siitä, että tiedän pikkuriikkisen jokaisesta asiasta ja toki paljon joistakin asioista, joista olen saattanut kiinnostua kuultuani niistä vahingossa radiosta. Olen aivan älyttömän kiinnostunut asioista, joista saman ikäluokan porukka on vieraantunut täysin. Onnekseni suuret ikäluokat, joille radio on luonteva kumppani, ovat siirtymässä lisääntyvän vapaa-ajan vaiheeseen eli eläkkeelle, jolloin radiolla riittää kuuntelijoita toistaiseksi. Toisaalta radio, ainakin Yle Puhe, on siirtynyt lähemmäksi nuorta väkeä keventämällä sisältöjä.

Kuuntelin koko aamun Yle Puheen uusintaa viikolta, kun Ali Shown vieraana oli Aira Samulin. Hän on aivan uskomaton nainen, yhdenlainen hullu viisas tässä maailmassa, jossa tavallisesti nuoruus vie kaiken huomion. Nyt alkamassa on Mikko Peltolan Teinihysteria-ohjelma. Sen jälkeen on ohjelma palomiehen ammatista.

Alun perin kiinnostus radioon, sanomalehtiin ja uutisiin kumpuaa lapsuuden haaveista. Haaveilin joskus nuoruudessa urasta puheradiossa ja ylipäätään toimittajana. Koulutus ei siihen ole valmistanut, joten haave on  jäänyt toteuttamatta ja lähimmäksi, joskin melko kauas tavoitteesta, olen päässyt tehdessäni työssäni jonotiedotteita, joissa kerrotaan isommista vikatilanteista tai muista tärkeistä asioista. Kyllähän nekin kuuluvat parhaassa tai pahimmassa tapauksessa sadoille ihmisille, joten tehdessäni tärkeää tiedotetta pyrin aina kuulostamaan ammattimaiselta. Äänellä on merkitystä myös asiakaspalvelussa, jonne ihmiset usein soittavat hieman kiihtyneinä tai ainakin vaativaisina: ikävä ääni omassa työssäni vaikeuttaisi varsinaisen ongelman korjaamista, sen sijaan miellyttävä ääni helpottaa kanssakäymistä joskus haastavissakin tilanteissa. Ennen puhelintyöskentelyn aloittamista eli monta vuotta sitten olin muuten siinä harhaluulossa, että ääneni ei olisi mukava kuunnella, vaikkakin joskus nuorena mummoni kehui minun lukevan kauniisti ja koko keskittymiskyvytön serkkuparveni on tälle lukemiselle altistunut ja kuulemma istunut ringissä hiljaa kuunnellen, mikä ei kenenkään aikuisen toimin ole toteutunut. Tuo äänenkäyttö ja lukemisen osaaminen ei mielestäni ole siirtynyt esimerkiksi ala-asteella pahimpiin painajaisiini eli nauhoitettuihin esitelmiin tai vanhalla videokameralla kuvattuihin “elokuviin”. On tosi terapeuttista kuulla, että kyllä se ääni kuitenkin oikeilla välineillä tallentuu kauniina ja sointuvana, harmi että uravalinta ei tosiaan sen mukaan rakentunut. Tosin siitä päästään seuraavaan traumaan, jonka aiheutti se, kun radiotoimittajienkin pitää nykyään olla kauniita ja edustuskelpoisia, koska lähetykset myös videoidaan, ihan en ole varma, miksi, koska itse en ole kiinnostunut siitä, miltä ne toimittajat näyttää, vaan ennemmin ehkä siitä studiosta, joka on mielestäni taianomainen maailma kaikkine nappeineen ja vipuineen.

Pelleiltiin viime viikonloppuna luontopolulla, luin opaskylttiä ja mies kuvasi maisemia. Harmi, että sisältö oli melko hatara ja kohdalla oli hakkuuaukko. Ei minusta ehkä Youtube-staraakaan enää tule, mutta mikäs tässä, kun on muutakin tekemistä. Ainahan sitä voi kirjoittaa, vaikka näin omaksi iloksi tai töissä muitten avuksi ja iloksi.

Jätä kommentti

*