Jos et saa haluamaasi, saat vapauden olla ilman

Olen ollut kauan poissa täältä blogistani. En selittele, en lupaa.

En tiedä, palaanko vielä aktiivisemmaksi kirjoittajaksi tänne Tavisvägenille, retkeilyblogini vie kuitenkin paljon energiaa. Aikaahan minulla on, sillä olen nykyisin työttömänä. Opiskelu loppui juuri ja sitä ennen loppuivat myös duunit, kiitos tuotannollisten ja taloudellisten tekijöiden. Tämä lienee sitä taviksen elämää, että tilanteet muuttuvat.

Analysoin hieman tätä tilannettani. Olenhan kuuluisa keittiöpsykologin taidoistani.

Muistan, kuinka töissä ollessa minulla oli kunnianhimoisia kausia. Kun oli isoja nousuja ja laskuja mielentilassa ja verenpaineessa. Kun piti olla pätevä ja kätevä. Muistan vielä halunneeni jotain asioita kiivaasti, lähes sairaalloisesti: ylennyksiä, projekteja, kutsuja, kiitoksia, saavutuksia myös harrastuksissa.

Mutta niin se vain kapenee, toimihenkilön elämänpiiri, kun aamulla herää, rientää töihin omaan kuutioonsa ja iltapäivällä sieltä vapauduttuaan rientää takaisin kotiin tehdäkseen siellä askareita, jotka pitävät sen palkalla maksettavan kodin oikeassa järjestyksessä. Jos aikaa riittää, voi pitää myös itsensä oikeassa järjestyksessä, hikoilla salilla ja lenkkipolulla ja näin estää rasvasolujensa turpoamisen. Ehkä joskus voi lukea kirjan, mieluiten sen oikeat arviot saaneen! Ai että, se on sitä rikasta elämää, jossa voi lauantaina mennä ostoksille ja syömään ulos!

Kun joka puolelta tulee kaikenlaista painetta ja kehotuksia, minut ainakin valtaa ajatus, että näin se piti ollakin ja tämä kaikki kuuluu minulle ja saanko vielä lisää. Ja kun ilme on valoisa, harvoin saa pyyntöihinsä vastauksena ein ja nousu menestykseen vain kovenee.

Ja sitten tulee ne pari oikein ajoitettua eitä. Naama mutristuu irvistykseen ja haluat huutaa takaisin, että kun minä haluan! Sanontoja, joita vihaan yli kaiken: leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Minä en usein olekaan joutunut kohtaamaan ei-vastauksia työelämässä. Potkutkin olen kääntänyt kysyttäessä iloksi: opintovapaalla sitä haaveilee jo uusista jutuista!

Mutta mikä kehityksen askel onkaan edessä, kun maailma sanoo ei? Kiehuttuasi hetken omassa liemessäsi voit vain myöntää oman voimattomuutesi ja saada vapauden.

Jos et saa haluamaasi, saat vapauden olla ilman.

Pettymys on aina uusi mahdollisuus haluta jotain muuta.

Olen saavuttanut jonkinlaisen valaistumisen

Nyt, kun olen levännyt pätevyydestäni ja työidentiteetistäni ensin opintovapaalla kevään ja kesän ajan, sitten vielä muutaman viikon opiskelujen päättymisen jälkeen, olen päässyt melkein tasaiseen viivaan tai korkeintaan pieniin hyppäyksiin mielialoissa. Verenpaine myötäilee viiveellä.

Olen opiskellut alalla, josta harvoin seuraa virkasuhteita tai edes pysyviä työmaita. Yrittäjyys houkuttaa, mutta myös pelottaa, koska edellisellä kerralla se ei onnistunut ja tiedän tarkalleen, millaiseen taloudelliseen asemaan yrittäminen minut vie: siinä ei ole sen vertaa lepoa kuin toimihenkilön elämässä.

Työstä vapauduttuani olen opiskelun ohessa lukenut pari kirjaa viikossa, sen takia vain pari, etten menisi paineistettuun tilaan, sillä suoritukseni ovat kohdistuneet kouluun ja sen loppumisen jälkeen työnhakuun. Lukeminen ja ulkoilu ovat mukavia asioita. Kyllä ihmisen tulee tehdä mukavia asioita. Sitä paitsi lukeminen antaa mahdollisuuden vastata TE-toimiston puheluun, jos he haluavat tarjota jotain. Enhän kuitenkaan ole ideologisesti työtön, vaan väliaikaisesti.

Kehuja olen ottanut vastaan nyt hyvin satunnaisesti ja yleensä tahtomattani, pyrkimättäni. Liiallinen kehuminen se töissäkin kävi ongelmalliseksi.

Rauhan saavuttua minuun huomaan, että tosiaankin, jos en saa haluamaani, saan vapauden olla ilman. Miten vapauttavaa.

Jatkoa seurannee taas joskus. Ja suunnitelmia.

 

 

Jätä kommentti

*