Yksityisyys ja yksinäisyys

Olen siitä erikoinen ihminen, ehkä huonolla tavalla, etten oikein osaa hyvästellä. Esimerkiksi matkoilla suurin jännitykseni kohdistuu siihen, kun loma on loppu ja pitäisi lähteä ja palata omaan elämään. Puhumattakaan niistä kaikista pätkätyöhetkistä, kun oli sen pätkän viimeinen työpäivä ja lähes poikkeuksetta migreenikohtaus. Mitä kuuluu sanoa ja miten lähteä, ettei kenellekään jää paha mieli?

En kaipaa useinkaan ihmisiä. Minulla on harvoin ikävä ketään, jos ei lasketa perhettä, lähisukua ja koiraa. Joskus koen häivähdyksen haikeutta, jollaisesta tiedän muiden kärsivän jatkuvaan, mutta useimmiten se menee ohi nopeaan. Olen tavannut töiden ja harrastusten kautta satoja ihmisiä, mutta olen tekemisissä vain noin kymmenen ihmisen kanssa. Moikataan kun tavataan tai sitten ei, jos ei mennyt ihan putkeen.

Jonkinlainen psykopaattihan sekin on, joka ei ketään kaipaa. Kiemurtelen siis hetken ja sitten pääsen karkuun. En kiinny (ominaisuus) tai en uskalla kiintyä (omituisuus). Jos kiintyy, voi menettää. Jos minun oikein kovasti tekee mieli kiintyä ihmisiin, voin muistella miten kävi kun kiinnyin muutamat kerrat, ennen kuin opin irrottamisen tuskan, kuinka tuskallista olikaan repäistä irti, kun olen itse tehnyt jotain kamalaa tai ystävä on ja tuska on suurempi voima kuin se liima ihmisten sielujen välillä.

Viihdyn liiankin hyvin itsekseni, vaikka elämä toimistossa vaikuttaakin sosiaaliselta. Eristäydyn vähän töissäkin, puuhastelen omiani enkä juurikaan huomaa, mitä ympärillä tapahtuu. Olen ympäröinyt itseni turvallisilla ihmisillä, niillä parhailla tyypeillä, jos joskus haluan tietää missä mennään, voin aina höristää korvani vieruspenkkiä kohti. Keskityn kuitenkin usein niin syvästi, että tunnen jopa ärtymystä, kun olisi kaffepaussin aika. Haluaisin tehdä juuri sen jutun loppuun ja sitten sen toisen, kunnes huomaan olevani niin nälkäinen, että suoritus kärsii. Voin kyllä olla iloinen, ystävällinen ja puhua henkilökohtaisistakin asioista, mutta sitten kuitenkin pitää vetäytyä päivän mittaan sinne omalle työpisteelle vaikka luurit päässä istumaan. Mieluiten tekemään niitä suoritteita, jotka eivät välttämättä vaadi ohjeiden kysymistä tai yhteistyötä elävien olentojen kanssa. Järjestelmät, niitä vähän rakastankin.

Vapaa-aikakin on näennäisen sosiaalista, on blogi ja toinenkin. Olen ollut somelakossa nyt jo jokusen viikon, koska kyllästyin jatkuvaan puhelimen vilkutukseen (äänet on olleet poissa jo pari vuotta), laitoin kanavat kiinni ja alkuun en tehnyt juuri mitään, mitä nyt päiväunia nukuin. Sitten aloin lukea ja sama ärtymys mikä töissäkin tulee katkoksista, kun piti alkaa ruoanlaittoon taikka lähteä kaupoille tai mitä nyt ihmiset tekevät tavallisessa arjessa. Taas minua häiritään, ajattelin. Olen siis henkisesti siirtynyt äkäiseksi vanhaksi mummeliksi. Kaipaan keskeytyksetöntä rauhaa, vaikka osa tavoitteistani ei tue tätä kaipuuta ollenkaan.

Näennäisen sosiaalinen erakko. Sellainen minä olen, lienee aika myöntää. Edes itselleen.

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Kiitos tekstistä. Levollinen ja hieno kuva myös. Maailma pyörii tällä hetkellä hurjaa vauhtia linkittymisen ympärillä. Taannoin laadin LinkedIn:iin profiilin, joka monen mielestä auttaa työllistymisessä maailman turuilla ja toreilla. Tiedä tuosta, mutta sellaista mietin kyseisen palvelun kohdalla enemmän, kiinnostaako työnantajia linkittymisen taito. Sinällään mielenkiintoista on, että välillä tulee yhteydenottoja Hongkongista asti.

Jätä kommentti

*