Ei rikota hyvinvointiyhteiskunnan perusteita!

Vietin viime viikolla 60-vuotissyntymäpäiviäni ja ilmeisesti tasavuosien täyttäminen on saanut minut muistelemaan menneitä. Minä ja monet muut 50- ja 60 –luvulla syntyneet suomalaiset olemme saaneet kasvaa aikuisiksi ja siirtyä työelämään aikana, jolloin pohjoismainen hyvinvointivaltio kasvoi ja kehittyi. Synnyin köyhän perheen kuopukseksi ja ainoaksi tytöksi. Vanhemmillani ei ollut varaa kouluttaa kolmea vanhempaa veljeäni, mutta minut – ainoan tyttärensä – he halusivat laittaa oppikouluun. Vanhempani olivat sitä mieltä, että poikien on aina helpompi pärjätä elämässä, mutta tyttö tarvitsee koulutusta pärjätäkseen.

Oppikoulun jälkeen siirryin työelämään. Sain hyvän työpaikan apteekista, enkä uskonut tarvitsevani ylioppilastutkintoa mihinkään. Apteekissa ollessani kouluttauduin ensimmäiseen ammattiini farmanomiksi (nykyisin lääketyöntekijä). Opiskelu tuntui mukavalta, joten jatkoin opintoja; ensin vastaanotto-osastoavustajaksi, sairaanhoitajaksi ja erikoissairaanhoitajaksi. Olin välillä töissä ja etenin sitten taas opintopolkuani. Perustin perheen ja sain kolme lasta. Halusin jatkaa opiskelua, joten suoritin kaksi maisterintutkintoa ja lisensiaattitutkinnon. Väitöskirjan tein kolmen lapsen yksinhuoltajana. Ilman hyvinvointiyhteiskunnan tukirakenteita, tämä ei olisi ollut mahdollista. Hyvinvointiyhteiskuntamme perusajatus on ollut, että synnyitpä köyhään tai rikkaaseen kotiin, tytöksi tai pojaksi, terveeksi tai sairaaksi, maalle tai kaupunkiin, sinulle annetaan mahdollisuus kasvaa omaan potentiaalisi.

Nyt tilanne on muuttunut. Hyvinvointivaltio on alkanut rapautua ja sosiaalinen kierto vaikeutua. Pienituloisen perheen lapsi menee todennäköisemmin ammatilliseen oppilaitokseen kuin lukioon ja useammin korkeakouluun opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja sosiaalityöntekijäksi kuin lääkäriksi ja juristiksi. Yksi syy tähän on jo opintotuen muuttuminen lainapainotteisemmaksi. Suuren lainan ottaminen köyhän perheen nuorelle on suurempi riski kuin rikkaan perheen.

Päiväkotien ja koulujen resursseja on heikennetty ja eriarvoisuus tullut sinnekin. Suuremmat ryhmäkoot haittaavat eniten niiden perheiden lapsia, joiden vanhemmilla ei ole mahdollisuutta tukea ja ohjata lapsiaan opiskelussa eteenpäin. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoitukset tarkoittavat, että työttömien lapset saavat vähemmän varhaiskasvatusta, vaikka varhaiskasvatuksen tiedetään olevan paras keino tasoittaa koulunkäyntivalmiuksia eri perhetaustoista tulevien lasten kohdalla. Eri kouluissa voi peruskoulun aikana oppituntien määrässä olla jopa lukukauden ero.

Myös asenteiden tasolla ”omissa kuplissa” eläminen on lisääntynyt. 1970-luvulla kukaan ei ”pröystäillyt” rahoillaan eikä vaatinut urheilukilpailuihin VIP-katsomoita. Nyt hyvätuloiset ja ”tavallinen” kansa istuvat eri katsomoissa. Isommissa kaupungeissa alkaa olla jo rikkaiden ja köyhien kaupunginosia. Olen tavannut hyvätuloisia ihmisiä, jotka eivät usko pienituloisten eläkeläisten joutuvan Suomessa valitsemaan lääkkeiden ja ruoan välillä. Olen kuullut myös sanottavan, että kaikki ruokajonossa olevat ja pitkäaikaistyöttömät ovat laiskoja.

Päällimmäinen tunteeni tästä muutoksesta on suru. Miten olemme voineet kadottaa sen viisauden, että sivistyneen yhteiskunnan tunnistaa siitä, miten eniten apua tarvitsevia kohdellaan. Toisaalta on syytä muistaa, että pitkässä juoksussa maailman menestyneimmät maat ovat niitä, joissa tuloerot ovat pieniä ja kaikista pidetään huolta. Suomen vahvuus on aina ollut yhteen hiileen puhaltaminen. Nyt entistä useammin kuulen puhetta siitä, että ”jokainen on oman onnensa seppä”.
Ei rikota sitä, mikä on meidän vahvuus! Samassa veneessä oleva kansakunta!

Merja Mäkisalo-Ropponen

Jätä kommentti

*