Hoidon laatu puhuttaa

Viime keväänä ilmestyi Valviran selvitys, jonka mukaan vanhusten hoidossa ilmenee kaltoinkohtelua. Silloin keskustelussa nousi esille hoitajien syyllistäminen. Tähän syyllistämiseen osallistui myös eduskunnan kyselytunnilla jopa ministerit. Hoitajien syyllistäminen on myös jatkunut kesän aikana käydyssä mediakeskustelussa. Ongelma on todellinen, mutta sen sysääminen pelkästään hoitotyöntekijöiden syyksi on asian liiallista yksinkertaistamista.

Kaltoinkohtelun taustalta voi löytää ainakin kolmenlaisia syitä; työntekijöiden uupuminen, ammattitaidon puute ja väärä ammatin valinta. Asiaa voidaan tarkastella myös yhteiskunnan arvojen näkökulmasta.

Uupunut työntekijä ei jaksa toteuttaa perustehtävää laadukkaasti. Uupuminen voi johtua yksilöllisistä tai yhteisöllisistä syistä. Yksi yleisimmistä uupumisen aiheuttajista on ammatti-identiteetin ja todellisuuden välinen ristiriita. Hoitotyöntekijä, joka esimerkiksi jatkuvan liiallisen työmäärän takia ei pysty arjessa toteuttamaan ammatti-identiteettinsä mukaisia hoitotyön arvoja uupuu tilanteeseen. Pahimmassa tapauksessa työntekijä ryhtyy käyttämään erilaisia puolustusmekanismeja selviytyäkseen arjesta. Kaksi hoitotyössä tyypillistä, potilaan kannalta vahingollista puolustusmekanismia, ovat etääntyminen asiakkaasta/potilaasta ja syntipukin etsiminen.

Etääntyminen asiakkaasta/potilaasta tarkoittaa asennoitumista, jossa asiakas/potilas muuttuu työntekijän silmissä ymmärtämättömäksi maallikoksi. Hoidossa oleva ikäihminen on vain toiminnan kohde, jolle on ”turha puhua, koska ei hän kuitenkaan ymmärrä”. Mitä iäkkäämmästä ja huonokuntoisemmasta henkilöstä on kysymys, sen suurempi riski on siihen, että hoitotyöntekijät alkavat käyttää tätä puolustusmekanismia.

Syntipukin etsiminen tarkoittaa oman syyllisyydentunteen heijastumista esimerkiksi esimiehiin, lääkäriin tai omaisiin. Kun ei pysty tekemään työtä hyvin, on helpointa etsiä syyllistä ulkopuolelta. Tästä seuraa esimerkiksi ohjeiden ja rutiinien orjallinen noudattaminen tai omaisten toiveiden asettaminen asiakkaan/potilaan toiveiden edelle. Uupuneen työntekijän on helpompi toimia rutiininomaisesti ja syyttää tehdyistä asioista muita esimerkiksi toteamalla: ”Lääkäri on määrännyt näin, asialle ei voi mitään” tai ”Omainen vaatii tekemään näin”.

Hoitajat eivät käytä näitä puolustusmekanismeja laiskuuttaan tai ilkeyttään, vaan kestääkseen arjessa kohtaamansa tilanteet silloin, kun he joutuvat jatkuvasti huomaamaan, ettei aika riitä kaikkien asiakkaiden/potilaiden hoitamiseen eettisten periaatteiden mukaisesti. Näin käy usein, jos resurssit ovat jatkuvasti liian niukkoja.

Myös koko työyhteisö voi uupua. Työyhteisöjen uupuminen kertoo koko yhteiskunnasta ja sen arvoista. Suurin riski koko työyhteisön uupumiseen on silloin, kun jatkuvasti liiallinen työmäärä yhdistyy työyhteisön käsittelemättömiin konflikteihin ja huonoon työilmapiiriin.

Kaltoinkohtelu voi johtua myös ammattitaidon ja osaamisen puutteesta. Tämä tulee erityisesti esille haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden kohtaamisessa. Esimerkiksi muistisairautta sairastavien ja kehitysvammaisten hoitotyö vaatii erityisosaamista, jota ei aina työyhteisöissä löydy. Valitettavasti joissakin oppilaitoksissa ei riittävästi kiinnitetä huomiota näiden erityisryhmien kohtaamiseen, vaikka hoitotyöntekijä todennäköisesti kohtaa näitä erityisryhmiä, työskentelipä hän missä tahansa.

Myös kouluttamattomien työntekijöiden lisääminen hoito- ja hoivatyöhön on huolestuttavaa. Liian usein kuulee kommentteja, että kyllähän muistisairautta sairastavia voi hoitaa kuka tahansa, ei siihen ammattitaitoa tarvita. Ilman erityisosaamista työntekijä ei kykene kohtaamaan muistisairaan tai kehitysvammaisen haasteellista käyttäytymistä ammatillisesti, vaan hän saattaa turvattua esimerkiksi rajoittavien toimenpiteiden käyttöön.

Kolmantena syynä epäasialliseen käyttäytymiseen on väärä ammatin valinta. Valitettavasti hoitotyössä on henkilöitä, joiden ei olisi koskaan pitänyt hakeutua alalle. Oppilaitosten tulee kantaa vastuu siitä, ettei työelämään siirry henkilöitä, joilla ei ole valmiuksia tai motivaatiota toimia ammatissa.

Mitä voidaan tehdä?

Ensinnäkin on panostettava johtamisen laatuun. Lähiesimiehen tehtävänä on aina puuttua epäasialliseen ja epäammatilliseen käyttäytymiseen, johtuipa se mistä tahansa. Esimies, joka katsoo näitä tilanteita sormiensa läpi, laiminlyö esimiestehtävänsä. Ratkaisut riippuvat tilanteesta. Hyvinvoivassa hoitoyhteisössä kaikilla – myös asiakkailla ja potilailla – on hyvä olla.

Toiseksi ammatillista koulutusta on edelleen kehitettävä. Tällä hetkellä esimerkiksi ammattikorkeakoulujen autonomia on johtanut siihen, että koulutuksen sisältö ja laatu ja siten myös valmistuvien työntekijöiden osaamistaso, on epätasaista.

Kolmanneksi yhteiskunnan arvojen ja asenteiden on muututtava, sillä työyhteisöjen uupuminen kertoo yhteiskunnan arvoista. Jokaisen on ymmärrettävä, että laadukas hoitotyö vaatii riittävät resurssit. Puhuminen hoidon laadusta, samalla kun resursseja vähennetään, on epäeettistä. Hallituksen kaavailemat henkilöstömitoitusten heikennykset kertovat hallituksen arvoista.

Merja Mäkisalo-Ropponen
Kansanedustaja (sd)

 

Jätä kommentti

*