Ilmastopolitiikassa tarvitaan vahvaa kokonaisnäkemystä

Viime viikolla julkaistiin hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n tuorein ilmatoraportti. Raportti kertoo karua kieltä siitä, jos emme saa kasvihuonepäästöjämme ja näin ilmaston lämpenemistä hallintaan. Pahimmissa ennustuksissa jäätiköiden sulamisen seurauksena merenpinnan on laskettu kohoavan jopa metrin. Tämä tarkoittaisi miljoonien ihmisten asuinseutujen jäämistä veden alle ja valtaisaa humanitaarista katastrofia sekä pakolaisaaltoa. Haavoittuvaisimmassa asemassa olisivat pienten saarivaltioiden asukkaat mutta seurauksen olisivat merkittävät myös meillä Euroopassa.

Sen lisäksi, että meidän tulee tehdä kaikkemme ilmaston lämpenemisen estämiseksi, meidän on samanaikaisesti valmistauduttava sopeutumaan ilmastoriskeihin. Valitettavasti emme edelleenkään tunnista kaikkia ilmaston lämpenemisestä sekä sään ja vesiolojen ääri-ilmiöistä johtuvia taloudellisia riskejä, puhumattakaan esimerkiksi tauti- ja tuholaisriskeistä tai haitallisista vieraslajeista, jotka voivat olla uhka ihmisten, eläinten ja kasvien terveydelle sekä luontoympäristölle. Riskit ovat mittavat monilla eri alueilla, ja siksi on yhtä aikaa hillittävä ilmastonmuutosta ja vahvistettava yhteiskunnan ilmastokestävyyttä. Ilmastokestävyyden parantamiseen tarvitaan nykyistä parempia työkaluja, jotta päätöksenteko perustuisi riittävään tietoon.

Toisaalta yhteistyötä vahvistamalla, kumppanuuksia löytämällä ja ilmastokestäviä ratkaisuja kehittämällä voimme edistää myös suomalaisen osaamisen vientiä sekä olla myöskin rakentamassa globaaliin ruokaturvaan, puhtaan veden riittävyyteen ja luonnonvarojen käytön kestävyyteen liittyvien haasteiden ratkaisumalleja ja teknologioita myös vientituotteeksi. Maailmalla on näille tuotteille tällä hetkellä ja tulevaisuudessa valtava kysyntä.

Hallitusohjelmaan on kirjattu Suomelle kunnianhimoiset ilmastotavoitteet. Suomi pyrkii kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa vuoteen 2035 mennessä. Hallitusohjelman lisäksi myös kunnissa tulee tehdä työtä ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi. Tällä hetkellä yli puolet suomalaisista asuu aktiivista ilmastotyötä tekevissä kunnissa, mutta tämä ei riitä. Kaikkien kuntien tulisi ottaa asia omakseen.

Kestävän kehityksen politiikkajohdonmukaisuuden tulisi olla punaisena lankana myös kunnallisessa päätöksenteossa. Kunnissa tulisi pohtia myös sitä, miten kuntalaisia ohjataan, tuetaan, autetaan hiilijalanjäljen vähentämisessä. Tämä on tärkeä asia, sillä viime vuosina kotitalouksien hiilijalanjälki on ollut kasvussa. Kunnissa tulisikin koota yhteen järjestöt, kasvatusammattilaiset, tutkijat, viranhaltijat ja eri alojen sidosryhmäläiset pohtimaan, miten saadaan kuntalaiset motivoitua hiilijalanjäljen pienentämiseen, ja toisaalta, miten se tehtäisiin arjessa mahdollisimman helpoksi.

Huolestuttavaa on se tieto, ettei julkisissa hankinnoissa huomioida riittävästi kestävyystavoitteita. Vain neljäsosalla kunnista on määritelty tarkempia kestävyyskriteereitä. Aloitteita kestävien julkisten hankintojen edistämiseksi on tehty, esimerkiksi osaamiskeskus KEINO ja Green Deal, mutta edelleen julkisten hankintojen mahdollisuudet kestävän kehityksen edistäjinä jäävät usein hyödyntämättä. Rahalliset kustannukset ylikorostuvat hankintojen kriteereinä, jolloin laajasti tai pitkällä aikavälillä kohdentuvat hyödyt sekä hankintojen mahdolliset haitat jäävät huomioimatta.

Yksi tärkeimpiä asioita ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi olisi tutkimusrahoituksen suuntaaminen tieteiden väliseen ja osallistavaan kestävyystutkimukseen. Tällä hetkellä tutkimusta tehdään liian paljon sektori- ja tiedealakohtaisesti. Paitsi ratkaisumallien tuottamiseen ja arviointiin, tutkimusta tarvitaan myös siihen, miten kestävyys ja ilmastoasiat tulevat näkyviksi ihmisten arjessa, arvoissa, ja siihen, miten niistä tulisi kommunikoida, jotta olisi mahdollista saavuttaa kokonaisvaltaisempaa ymmärrystä ja myönteistä toimintaa vastakkainasettelun ja ahdistuksen sijaan.

 

-Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)

 

Jätä kommentti

*