Iloitaan keväästä

Viimeiset viikot ovat monelle olleet raskaita ja ahdistavia, mutta myös osoittaneet, että Suomessa on edelleen voimissaan yhteisöllisyyden ja välittämisen kulttuuri.

Monelle koronaepidemia on ollut myös rauhoittumisen ja uusien ajatusten aikaa. Moni ystäväni on kertonut, että epidemian aikana, on joutunut miettimään monia asioita uudelleen ja esimerkiksi kysymykset, kuten mikä minulle on elämässä tärkeää ja mistä minä saan voimia, ovat nousseet pintaan. Minäkeskeisyyden rinnalle on noussut myös tietoisuus siitä, että voin olla avuksi toisille. Huoli esimerkiksi karanteenissa olevien ihmisten pärjäämisestä on saanut aikaa uudenlaista aktiivisuutta auttamisena ja yhteydenpidon lisääntymisenä.

Toinen puoli asiasta on toki se, että monelle myös ahdistus, yksinäisyys ja pelko ovat tulleet liiankin tutuiksi, eivätkö kaikki ole saaneet riittävästi apua ja tukea vaikeiden tunteiden käsittelyssä.

Omalla kohdallani koronaepidemia on muuttanut työn luonnetta niin, että läsnäolokokoukset ovat muuttuneet etäkokouksiksi ja kansalaisten yhteydenottoja on aiempaa enemmän. Työskentelen yli puolet ajasta kotipaikkakunnallani Joensuussa. Työn määrä ei ole vähentynyt, mutta se rytmittyy hiukan eri tavalla kuin ennen. Keskellä päivää, lounastauon yhteydessä, on mahdollista esimerkiksi käydä ulkona lenkillä ja samalla on voinut nähdä luonnon heräävän kevääseen. Luonto on aina ollut minulle voiman lähde ja erityisesti tänä keväänä se on ollut myös toivon tuoja.

Toinen tämän koronaepidemian aikaan uudelleen itselleni löytämäni voima, tulee runoista. Lausuin lapsena – ja vielä teini-iässäkin runoja, mutta jossain vaiheessa elämän kiireiden keskellä runojen maailma jäi melko paljon taka-alalle. Nyt olen palannut uudelleen runojen salaperäisiin ja mielikuvitusta ruokkiviin tarinoihin, joita voisi kuvata myös mielen ja kielen leikiksi. Runoissa on yleensä voimakas tunnelataus, jonka jokainen lukija voi kokea ja ymmärtää omalla ainutlaatuisella tavalla. Ne viestivät jokaiselle ihmiselle hänelle tärkeistä tunteista ja ajatuksista. Siksi monella meistä on lempirunoja, jotka saattavat eri elämäntilanteissa vaihdella.

Tänä keväänä olen useana päivänä kevään tuloa seuratessa lukenut kahta runoa, jotka ovat muuttuneet itselleni kevään tulon ylistykseksi ja toivon vahvistajiksi. Näin kevään juhlan eli vapun lähestyessä haluan jakaa ne kanssanne.

 

Kirkkaat aamut kohoavat (Eeva-Liisa Manner)

”Jokainen kevät nostaa silmiini kyyneleet ilosta, koska tämä maa on niin kaunis.

Järvi on aina uusi ja erilainen,

rannoilta kahvinruskea, keskeltä kirkas, se näyttää virtaavan kuin

joki, kadoksiin metsiin.

Lämpiminä aamuina sen kietoo sumu,

sinertävä kuin aamumaito,

sateella sen silkki on harmaa.

Kirkkaat aamut kohoavat,

päivä ja yö vaihtelevat,

sade ja kuulas ilma.

Vuodenaikojen lähtö ja paluu,

lintujen laulu, äänien häipyminen,

aamu ja ilta, kevät ja syksy

alati hämmästyttävät minua.”

 

Toinen on runo Niilo Rauhalalta:

”Puut jotka odottavat kesää,

tietävät varmasti, että se on tulossa.

 

Ne kutsuvat tuulen

lakaisemaan hartiansa kaikesta painosta ja sateen sulattamaan jään

silmujen pinnalta.

 

Ne puhuvat auringolle,

joka nousee vaarojen takaa.

Ja näyttää että se viipyy joka päivä

yhä kauemmin puitten yllä.

 

Eikä mikään ole niin varmaa kuin se,

että jonakin hiljaisena kevätyönä

parvi saapuvia lintuja istahtaa oksille kuin yhteinen sovittu merkki.

 

Ja mitä on tapahtunut kun maailma aamulla herää?

Avautuneista lehdistä kimpoavat metsän laulut niin kuin sade

peilityynestä vedestä.

Ja koko metsän läpi käy väristys;

auringon virrassa kaikki hetket!”

 

Tänäkin keväänä tulee näin tapahtumaan. Kevät ja valo ovat voittaneet talven ja pimeyden. Iloitaan siitä!

 

-Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)

 

Jätä kommentti

*