Inhimillisen ja mielekkään elämän mahdollistaminen muistisairaille

Muistisairauteen voi liittyä käyttäytymistä, jonka ympäristö voi kokea häiritseväksi tai vaikeasti hallittavaksi. Taustalla voi olla tunnetilaan tai tarpeiden ilmaisemiseen liittyvät syyt. Usein puhutaan käytöshäiriöistä tai haasteellisesta käyttäytymisestä, joka on parempi termi. Tällöin ammattitaitoiset hoitotyöntekijät pohtivat aina, mikä on käyttäytymisen syy, eivätkä määrittele käyttäytymistä sairauden oireeksi. Hoitajien haasteena on pyrkiä selvittämään, mikä viesti käyttäytymiseen liittyy ja mitä muistisairas yrittää kertoa käyttäytymisellään. Jos perussyytä ei löydetä tai sitä ei saada poistetuksi, on ratkaistava, miten muistisairaan oloa helpotetaan. Rauhoittava lääke tai muut rajoittavat toimenpiteet kuten eristäminen tai liikkumisen estäminen joko heikentävät toimintakykyä tai pahentavat muuten tilannetta. Siksi haasteelliseksi koettua käyttäytymistä tulisi aina ensisijaisesti hoitaa muilla keinoilla.

Jokainen sairastunut on yksilö, eikä yleisiä, joka tilanteeseen auttavia ohjeita voida antaa. Mitä paremmin sairastunut tunnetaan yksilönä, sitä paremmin löytyvät auttamisen keinot. Ihminen ei ole sairautensa näköinen; hän on oman elämäntarinansa muovaama persoona ja koko ajan kehittyvä yksilö. Muistisairaskin voi haluta elämäänsä uusia kokemuksia. Vaikka henkilön elämäntarinasta ei löytyisi esimerkiksi viitteitä lemmikkieläimistä, koiran tai kissan silittäminen voi muistisairaalle olla rauhoittava kokemus. Tai vaikka elämäntarinasta ei löytyisi tanssiharrastusta, voi muistisairas nauttia tanssimisesta.

Entä sitten, kun hoitajia liian vähän tai valmiuksia kohdata muistisairasta ei ole?

Sitten käy kuten ystävälleni Meerille, jolla oli Alzheimerin tauti. Hän oli hoidossa ympärivuorokautista hoitoa ja hoivaa tarjoavassa hoitokodissa. Muisti oli huono, mutta fyysinen kunto oli hyvä. Hän teki ystävien kanssa kävellen pitkiä kävelylenkkejä. Hoitajat ulkoiluttivat silloin tällöin pyörätuolilla. Meeri oli työelämässään toiminut ylihoitajana ja sairauden edetessä hän ryhtyi aktiivisesti hoitamaan toisia asukkaita sekä käyttäytymään käskevästi ja komentelevasti. Tönimistäkin ilmeni ajoittain. Hoitoyhteisössä ei lähdetty miettimään syytä käyttäytymiselle tai sitä, mitä erilaisia vaihtoehtoja Meerin kohtaamiseen olisi, vaan hänelle aloitettiin rauhoittava lääkitys. Parissa päivässä Meerin kävelykyky oli mennyt ja hänestä tuli apaattinen. Vasta viikon kuluttua hoitoyhteisössä ryhdyttiin miettimään lääkitystä ja rauhoittava lääkitys lopetettiin. Valitettavasti kävelykyky ei enää palautunut ja Meeristä tuli pikkuhiljaa vuodepotilas. Osa hoitajista oli sitä mieltä, että se kuuluu sairauteen. Onneksi Meerin ei tarvinnut olla pitkään vuodepotilaana, vaan kuolema armahti hänet!

Tutkimusnäyttöä ns. ei-lääkkeellisten menetelmien käytöstä haasteelliseksi koettuun käyttäytymiseen alkaa olla jo melko paljon. Muistiliitto halusi koota tätä tutkimusnäyttöä yhteen ja tilasi Hoitotyön Tutkimussäätiöltä yhteenvetotietoa olemassa olevista luotettavista tutkimuksista. Tämä tieto auttaa hoitoyhteisöjä yksilöllisen, inhimillisen ja mielekkään elämän mahdollistamiseen muistisairaille. Tutkimustieto antaa viitteitä siihen, mitä muistisairaan kanssa kannattaa kokeilla, jos haasteellisen käyttäytymisen perussyytä ei löydetä eikä sitä voida poistaa.

Olen huolissani muistisairaiden hoidon laadusta ja henkilökunnan määrästä muistisairaita hoitavissa yhteisöissä. Jos henkilöstömitoituksiin ei liitetä potilaiden hoidollisuuden huomioimista, ne eivät mahdollista hyvää hoitoa. Kaksi hoitajaa voi riittää auttamaan 14 asukasta, mutta yksikin haasteellisesti käyttäytyvä asukas tarkoittaa, että inhimillinen ja laadukas hoito vaatii kolmannen hoitajan. Jos henkilöstöä on liian vähän, osaavakin hoitaja joutuu helposti käyttämään rajoitustoimenpiteitä.

Merja Mäkisalo-Ropponen
kansanedustaja (sd)
Muistiliitto ry:n hallituksen puheenjohtaja

Jätä kommentti

*