Mitä on oppiva vuorovaikutus?

Viimeaikaiset yhteiskunnalliset keskustelut ovat johdatelleet minut jälleen pohtimaan edellisen ammattini keskeisiä kysymyksiä. Toimin ennen kansanedustajuutta yli kymmenen vuotta työyhteisövalmentajana ja vuorovaikutuskouluttajana. Keskeinen työyhteisön menestystekijä on se, miten siellä toteutuu oppiva vuorovaikutus. Viime kuukausina minulle on tullut sellainen tunne, että näitä taitoja tarvittaisiin laajemminkin yhteiskunassamme.

Vuorovaikutus tarkoittaa sitä, että vuorotellen vaikutamme toisiimme. Tähän vaikuttamiseen liittyy myös oppimisen mahdollisuus. Tärkeä kysymys on, uskallanko tulla myös vaikutetuksi vai ajattelenko, että vain minun mielipiteeni on oikea, muut ovat väärässä tai vain minä tiedän ja muut eivät tiedä. Oleellista on, uskallanko avata korvani ja mieleni toisen mielipiteille ja ajatuksille. Minun ei tarvitse muuttaa omaa mielipidettäni, mutta jo sen oivaltaminen, että asiasta voi perustellusti olla eri mieltä, on oppimista. Maailmaa ja ilmiöitä voi katsoa eri näkökulmista määrittelemättä niitä hyviksi tai huonoiksi, oikeiksi tai vääriksi. Oppimista ei synny, jos jumitutaan vain toistamaan omaa mielipidettä. Omaa mielipidettä on osattava perustella ja pyrittävä haastamaan myös toinen osapuoli perustelemaan omaansa.

Neuvottelutilanteessa on tärkeää, että kaikki osapuolet kunnioittavat toisiaan ja toistensa mielipiteitä. Heti jos tilanteessa joku osapuoli ottaa määrääjän, käskijän tai sanelijan roolin, oppimisen ja yhteisymmärryksen mahdollisuudet vähenevät. Tavoitteena on saada yhteisymmärryspäätöksiä. Yhteisymmärrys tarkoittaa sitä, että jokainen osapuoli on tullut kuulluksi ja arvostetuksi oman näkökulmansa kanssa, ja kaikilla on tahtotila löytää ratkaisu, johon jokainen voi sitoutua. Tämä edellyttää halua tulla toista vastaan.Yhteisymmärryspäätöstä on vaikea synnyttää, jos jollakin osapuolella on neuvotteluun tullessaan jo valmiiksi julkituodut tiukat ehdot. Tämä estää myös luovuuden eli aivan uudenlaisten vaihtoehtojen pöytään tuomisen.

Onnistuneen vuorovaikutuksen neljä keskeistä sääntöä ovat
1. Puhu minä kielellä ja vain omasta puolestasi. Vältä “kaikki ovat tätä mieltä” -ilmaisuja
2. Älä tulkitse – Kysy, jos et ymmärrä. Yhtään tyhmää kysymystä ei ole, mutta on tyhmää jättää kysymättä epäselvyyksiä ja tulkita toista väärin.
3. Kohtele ja puhuttele toista kunnioittavasti. Jokainen mielipide on arvokas.
4. Muista että sanojen merkitys on vain 10-15 prosenttia kokonaisviestinnästäsi. Hyvänkin sanallisen viestin voi pilata käyttämällä epäkorrekteja sanattomia viestejä. Ristiriitatilanteessa sanaton viesti on aina sanoja voimakkaampi.

Yhteiskunnassamme on jo pidemmän aikaa ollut ongelmana vuorovaikutustaitojen puute. Sosiaalinen media ei aina kannusta oppivaan vuorovaikutukseen, vaan pikemminkin se tuo esille vastakkainasettelua, eri mieltä olevien mitätöimistä, haukkumista ja jopa vihapihetta. Valitettavasti empatia ja toisen asemaan asettumisen taito on myös huolestuttavasti heikentynyt. Vaikeitakin päätöksiä on helpompi hyväksyä, jos kokee, että toinen haluaa ymmärtää, miten pahalta päätökset toisesta tuntuvat.

Vuorovaikutustaidot ovat taitoja, joita voi oppia, mutta vaikka niitä opettelisi koko elämänsä ajan, niin koskaan ei tule valmiiksi. Virheitä sattuu ja tapahtuu koska toisen pään sisälle ei voi nähdä eli aina ei voi tietää, miltä toisesta tuntuu tai miten toinen tulkitsee sanoman. Jos toista on loukannut tahtomattaan on tärkeä taito osata sanoa esimerkiksi: “Olen pahoillani, ilmaisin itseäni varmaan väärin. En missään nimessä halunnut loukata.” Väitän, että lähes aina toinen osapuoli hyväksyy pahoittelun ja voidaan jatkaa yhdessä oppimista.

Tällaiselle oppivalle vuorovaikutukselle olisi nyt työelämässä, politiikassa ja yhteiskunnassa laajemminkin käyttöä, koska silloin päästäisiin todelliseen yhdessä tekemiseen. Viime aikojen tapahtumat esimerkiksi kilpailukykyneuvotteluiden osalta osoittavat, että tätä asiaa olisi syytä pohtia tarkkaan myös valtiovallan ylimmässä johdossa.

Merja Mäkisalo-Ropponen
Kansanedustaja (sd)

Jätä kommentti

*