Tällä viikolla vietetään ehkäisevän päihdetyön viikkoa ja ensi viikolla (15–21.11) on lapsen oikeuksien viikko. Lasten oikeuksien viikon teemana on lapsen oikeus hyvään kohteluun. 

Luin viime viikolla Ani Kellomäen kirjan (2017): ’Kosteusvaurioita. Kasvukertomuksia pullon juurelta’, missä on kerrottu 40:n suomalaisen kertomuksia siitä, millaista oli kasvaa ”pullon juurella” ja miten nämä kokemukset vaikuttavat aikuisuudessa. Kirjassa tulee esille alkoholin liikakäytön ja muiden perhepulmien kohdalla ylisukupolvinen ketju. 

Alkoholin haitoista noin 30 prosenttia kohdistuu alkoholin suurkuluttajiin. Ani Kellomäki kuitenkin korostaa, että pohdittaessa lasten kokemuksia vanhemman alkoholinkäytöstä, lääketieteellisiä mittareita oleellisimmin nousee esille koettu haitta. Turvattomuuden tunteita ja muista lasten kokemuksia on vaikea saada taipumaan numeroiksi, jotka korreloivat juotujen senttilitrojen kanssa. Lapsi saattaa kokea häiritseväksi myös sellaisen alkoholin käytön, jonka aikuiset luokittelevat tavalliseksi suomalaiseksi juomiseksi.

Sekä Omaishoitajaliitto että Mielenterveysomaisten keskusliitto FinFami ovat nostaneet esille käsitteen nuoret hoivaajat. Nuorilla hoivaajilla tarkoitetaan niitä alaikäisiä lapsia ja nuoria, jotka kantavat sellaista vastuuta vanhemmastaan tai muusta perheenjäsenestä, joka ei heille kuuluisi. Suurin osa heistä auttaa tai hoitaa mielenterveys- tai päihdeongelmista kärsiviä perheenjäseniä, mutta myös vanhemman neurologinen tai somaattinen sairaus voi johtaa nuoreksi hoivaajaksi ajautumiseen. 

Omaishoitajaliiton mukaan Suomessa on vähintään 20 000 nuorta hoivaajaa. Todennäköisesti tämä luku on pahasti alakanttiin, sillä FinFamin arvioiden mukaan joka neljäs alaikäisistä lapsista elää perheessä, jossa vanhemmalla on mielenterveys- tai päihdeongelmia. Kaikki heistä ei ole nuoria hoivaajia, mutta saattavat kärsiä perheen tilanteesta.

 

 

Puhumattomuuden kulttuurista on päästävä irti

 

Tällä hetkellä nuoria hoivaajia ei edes tunnisteta, eivätkä he saa tarvitsemaansa tukea ja apua. Tutkimusten mukaan näillä lapsilla ja nuorilla on enemmän väsymystä, yksinäisyyttä, ahdistusta. He pinnaavat myös enemmän koulusta, ja heidän koulumenestyksensä voi olla heikompaa. Riski syrjäytymiseen ja muihin ongelmiin kasvaa. 

 

Päihde- ja mielenterveysongelmista tulisi uskaltaa puhua oikeilla nimillä, lapsen ikätaso huomioiden. Puhumattomuuden kulttuurista pitäisi päästä irti, eikä se onnistu, mikäli päihde- ja mielenterveysongelmien stigma ei hälvene. Ani Kellomäen kirjaansa kokoamissa tarinoissa korostui puuttumattomuuden kulttuuri. Lapset olivat joutuneet olemaan pitkäänkin huonoissa olosuhteissa ilman, että kukaan puuttui asiaan.

 

Eräs henkilö kuvasi tilannetta näin: ”Ei ollut ketään kenelle puhua. Sukulaiset, naapurit ja tuttavat pitivät tiettyä välimatkaa. Ilmeisesti isäni juomista pidettiin perheasiansa, johon ei ollut sopiva puuttua. Opettajat koulussa olivat etäisiä hahmoja. vallitse vaikeneminen. En puhunut isäni juomisesta kenenkään kanssa.”

 

Nämä kokemukset vaikuttava pitkälle aikuisuuteen, kun eräässä toisessa tarinassa tuli esille: ”Ajatus, että elämä kantaa, on minulle vieras. Minulle maailma on turvaton paikka ja varaudun aina pahimman vaihtoehdon toteutumiseen”

 

Kosteiden kotien kasvatit näyttävät näissä tarinoissa arastelevan aikuisenakin lähelle päästämistä siksi, että pettymyksen pelko on koko ajan muistissa. ”Joulut ja syntymäpäivät olivat pahimpia. Niihin tiivistyivät kaikki koetut hylkäämiset, mitätöinti ja petetyt lupaukset. Ne kertovat lapselle samaa tarinaa. Sinä et ole tärkeä, sinulla ei ole väliä.”

 

 

 

Meidän kaikkien tulisi havahtua

 

Naapureiden on uskallettava kuulla ja nähdä. Sukulaisten on noustava puolustamaan puolustuskyvyttömiä. Tuttujen ja tuntemattomien aikuisten on oltava näkyvästi lapsen puolella pahoinvoinnin tilanteissa. Olisi myös tärkeää, että mikäli huoli lapsen tai nuoren tilanteesta nousee, tekisi lapsen tai nuoren elämässä oleva verkosto yhteistyötä pyrkien varmistamaan, että lapsen tai nuoren elämässä olisi edes yksi turvallinen aikuinen.

 

Opettajat ja varhaiskasvatuksen ammattilaiset seisovat paraatipaikalla liikaa juovien vanhempien lasten elämässä. Ammattilaisten on opittava katsomaan tarkemmin. Päihdeongelmaisen vanhemman kanssa elävät lapset voivat olla hyvin sitkeän oloisia. Heistä iso osa saattaa ulospäin näyttää erittäinkin pärjääviltä, sillä he ovat tottuneet selviytymään monista hankalista tilanteista.

 

Pärjääminen ei kuitenkaan tarkoita, että lapsen voisi rauhassa jättää niin tekemään. Opettajilla on melkoinen vastuu yhtäältä tunnistaa ne huonosti voivat oppilaat, jotka pinnistelevät pitääkseen pahoinvoinnin piilossa sekä toisaalta pärjätä niiden kanssa ja myös ohjata ammattiavun piiriin, joiden paha olo jo aiheuttaa vahinkoa itselle ja toisille.

 

Vertaistuen järjestäminen ja vapaa-ajan sekä harrastustoiminnan mahdollistaminen perheen taloudellisesta tilanteesta riippumatta saattaisi tarjota monille nuorille hoivaajille mahdollisuuden taukoon kotiolosuhteista. Mitä enemmän lapsi saa olla lapsi, sitä tasapainoisemmaksi hän voi kasvaa. Tätä meidän tulisi yhteiskunnassa tukea.

 

 

-Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)