Onko tehokkuus sosiaali- ja terveyspalveluissa kirosana vai laadun tae?

Tiistaina 23.5 oli eduskunnan Pikkuparlamentissa Tutkijoiden ja kansanedustajien seuran (Tutkas) ja Psykologiliiton yhdessä järjestämä seminaari mielenterveyspalveluiden vaikuttavuudesta. Tilaisuudessa kuultiin huippuasiantuntijoiden puheenvuoroja palveluiden nykytilasta ja tulevaisuuden haasteista. Käytin tilaisuudessa Tutkaksen hallituksen jäsenenä alla olevan kommenttipuheenvuoron.

Mielenterveyspalveluissa – niin kuin kaikissa sosiaali- ja terveyspalveluissa – yksilön ja yhteiskunnan kannalta inhimillisintä ja järkevintä olisi panostaa ennaltaehkäisyyn. Niin paljon kuin nykyisin puhutaankin hyvinvointitaloudesta ja hyvinvointi-investoinneista, niin nämä asiat eivät valitettavasti ole siirtyneet päätöksentekoon – ei kunnissa eikä lainvalmistelutyössä. Kustannus-vaikuttavuus analyyseja ei tehdä eikä vaihtoehtoiskustannuksia lasketa. Lainsäädäntötyössä pitäisi tehdä huomattavasti nykyistä useammin terveys- ja hyvinvointivaikutusten arviointeja sekä pyrkiä näyttöön perustuvaan päätöksentekoon. Tutkimusnäytön lisäksi myös asiantuntijoiden konsensuslausunnot sekä hyvin toimivat ja testatut käytännöt voidaan katsoa näytöksi.

Sosiaali- ja terveydenhuollossa puhutaan nykyisin paljon tehokkuudesta. Se, onko tehokkuus laadun tae vai kirosana, riippuu siitä, miten tehokkuus määritellään. Valitettavan usein sitä määritellään liiketaloudellisin käsittein. Jos tehokkuus määritellään sosiaali- ja terveyspalveluissa – kuten liiketaloudessa – panosten ja tuotosten väliseksi suhteeksi, siitä tulee helposti kirosana. Jos lasketaan, kuinka monta asiakasta lääkärillä tai hoitajalla tunnin aikana käy, niin se voi johtaa jopa tehottomuuteen, jos asiakas ei saa apua ongelmaansa ja tilanne pahenee, hoito pitkittyy tai hän joutuu etenemään luukulta toiselle eikä kukaan katso kokonaisuutta.

Oikeanlainen tehokkuus on panosten ja vaikuttavuuden suhde eli meidän on arvioitava miten asiakas saa parhaan mahdollisen avun optimaalisilla panoksilla. Monessa tilanteessa toiminta olisi vaikuttavampaa ja tehokkaampaa, jos asiakkaan tilanteeseen voisi esimerkiksi ensimmäisellä tapaamisella paneutua kunnolla. Liian moni mielenterveysasiakas kokee ns. poiskäännyttämistä palveluista ja tarpeeksi usein koettuna tämä johtaa siihen, ettei apua enää haeta.

Hyvinvointi-investointien näkökulmasta erityisen tärkeää olisi panostaa lapsiin ja lapsiperheisiin. Vanhemmuuden tuki sekä hyvin toimivat, helposti saatavat, matalan kynnyksen palvelut lapsille ja lapsiperheille ovat ensisijaisen tärkeitä. Myös lapsiperheköyhyys altistaa mielenterveysongelmille. Kun on seurattu 1990-luvun laman lapsia ja nuoria, on selkeästi todettu, että köyhissä perheissä eläneillä lapsilla on huomattavasti enemmän mielenterveysongelmia, matalasta koulutustasosta johtuvaa työttömyyttä sekä syrjäytymistä. Köyhien perheiden lapsia kiusataan koulussa enemmän ja toisaalta on hyvin ymmärrettävää, että jos vanhemmilla on jatkuvasti taloudellisia vaikeuksia ja siitä johtuvaa huolta tulevaisuudesta, heidän voi olla vaikea nähdä lasten ja nuorten tarpeita ja tukea heitä riittävästi.

Ennaltaehkäisyn puutteet näkyvät kohonneina kustannuksina tulevaisuudessa!

 Merja Mäkisalo-Ropponen