Sairaanhoitajat ovat juhlapäivänsä ansainneet!

12.5. vietettiin kansainvälistä sairaanhoitajien päivää. Sairaanhoitajat ovat sosiaali- ja terveydenhuollossa yksi keskeinen ammattiryhmä ja heidän työpanoksensa varaan rakennetaan sosiaali- ja terveydenhuollon peruspilarit. Kerran vuodessa on syytä juhlia sairaanhoitajia ja näin juhlapäivän jälkeen on hyvä puhua sairaanhoitajien työstä ja koulutuksesta.

Suomalainen sairaanhoitajakoulutus on aina ollut korkeatasoista ja sairaanhoitajat ovat huippuosaaja. He ovat kysyttyä työvoimaa myös ulkomailla. Onkin syytä kysyä, miten saamme pidettyä sairaanhoitajat kotimaassa, sillä monien muiden maiden korkeampi palkkataso houkuttelee lähtemään ulkomaille töihin. Esimerkiksi Englannissa, Sveitsissä, Ruotsissa ja Norjassa sairaanhoitajien palkka on keskimäärin noin 1000 euroa enemmän kuin Suomessa.

13.5 luovutettiin Tehylle, Suomen Sairaanhoitajaliitolle, työnantajapuolen edustajille sekä maan hallitukselle adressi, jossa vaaditaan nostamaan sairaanhoitajat pois palkkakuopasta. Adressin kirjoitti noin 23 000 kansalaista. Adressissa korostetaan palkkauksen olevan yksi motivaatiotekijä alalle hakeutumiseen ja myös omassa ammatissa pysymiseen. Tutkimusten mukaan erityisesti nuorista sairaanhoitajista yhä useampi harkitsee alan vaihtoa tai ulkomaille töihin lähtöä.

Palkkauksen lisäksi myös liiallinen työmäärä ja jatkuva kiire saa sairaanhoitajia pohtimaan kriittisesti omassa työssä jatkamista. Useissa maissa hoitotyön henkilöstömitoitukset ovat paremmat kuin Suomessa. Useat ulkomaille töihin lähteneet kollegani ovat kertoneet, että yksi keskeinen syy lähtöön oli suomalaisten hoitoyhteisöjen liiallinen työmäärä ja kiire. Monet sairaanhoitajat uupuvat siihen, että ammatti-identiteetin ja todellisuuden välillä on liian suuri ristiriita. Liian niukasti resurssoiduissa työyhteisöissä ei pysty tekemään työtä niin hyvin ja laadukkaasti kuin haluaisi.

Miten turvataan jatkossakin laadukas koulutus?

Sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistaminen edellyttää eri ammattiryhmien työnjaon uudistamista. Jo nyt on saatu hyviä kokemuksia esimerkiksi sairaanhoitajien työkuvan laajentamisesta entistä itsenäisempään ja vastuullisempaan suuntaan. Näistä esimerkkejä ovat muun muassa sairaanhoitajavetoiset terveysasemat ja sairaanhoitajien itsenäiset vastaanotot sekä osittainen lääkemääräämisoikeuden myöntäminen sairaanhoitajille. Jatkuva muutos vaatii koulutukselta paljon.

Sairaanhoitajien koulutusta määrittävät sekä EU-direktiivit että kansallinen ammattikorkeakoululainsäädäntö. Opetussuunnitelmia on juuri uudistettu. Ongelmana on kuitenkin se, että säädetyistä laista huolimatta jotkut ammattikorkeakoulut ovat alkaneet vapaasti määrittelemään sen mitä ja miten opetetaan. Joissakin ammattikorkeakoulussa sairaanhoitajien koulutuksesta vastaavalla ei ole minkäänlaista sosiaali- ja terveydenhuollon koulutusta ja tämä on aiheuttanut ongelmia sisällön ja toteutuksen suunnittelussa.

Esille on tullut muun muassa se, että sairaanhoitajien ammattiaineita (siis sairaanhoitajan työtä) opettaa jonkun muun ammattialan opettaja, jolla ei ole lainkaan kokemusta sairaanhoitajan työstä. Näissä oppilaitoksissa ajatellaan, että opettajan pätevyys riittää pätevyysvaatimukseksi. Tällöin ohitetaan kokonaan aineenopettajalta vaadittavat 60 opintopisteen substanssiopinnot.

Säästöpaineiden keskellä toimivissa ammattikorkeakouluissa yhä enemmän on siirrytty etä- ja verkko-opiskeluun ja samalla on unohtunut, ettei sairaanhoitajan työhön oleellisesti liittyviä kädentaitoja tai kriisissä olevan henkilön kohtaamista voi oppia verkkokurssina. Ammattipätevyysdirektiiviä määrittää sairaanhoitajakoulutuksen teoreettisen opetuksen ja kliinisen harjoittelun määrät, joita ei kaikissa ammattikorkeakouluissa noudateta.

Yliopistoissa, esimerkiksi lääkäreiden koulutuksessa, ammattikunnan omavalvonta toimii niin hyvin, ettei siellä voisi kuvitellakaan, että lääkäreiden ammattiaineita opettaisi jonkun muun alan ihminen. Lähihoitajien koulutuksessa valvonta toimii Opetushallituksen toimesta. Ammattikorkeakoulujen sosiaali- ja terveysala on valitettavasti ”väliinputoaja”, sillä sitä ei valvota eikä arvioida. Ammattikorkeakoulujen toiminnasta tehdyt kantelut eivät ole parantaneet tilannetta, sillä opetusministeriössä ollaan sitä mieltä ettei ammattikorkeakoulujen autonomiaan voi puuttua. Myöskään ammattikunnan omavalvonta ei toimi, jos ammattikorkeakouluissa sosiaali- ja terveysalan johtajat ovat muiden alojen ammattilaisia.

Toinen esimerkki ministerin vaikeudesta ymmärtää sosiaali- ja terveyslan erityispiirteitä on päätös luopua soveltuvuuskokeista. Opetus- ja kulttuuriministeriö on lähettänyt ammatillisen peruskoulutuksen järjestäjille ohjeistuksen opiskelijavalinnoista. Ohjeistuksen mukaan henkilökohtaisella soveltuvuudella ei ole enää merkitystä sosiaali- ja terveysalan opiskelijavalinnoissa. Tämä on vaarallinen suuntaus, sillä sosiaali- ja terveysalalla työskentely on vaativaa työtä, eikä kaikilla ole soveltuvuutta työskennellä tällä alalla. Kysymys on ensisijaisesti potilasturvallisuudesta.

Olen itse sairaanhoitaja ja arvostan ammattiani niin paljon, että pidän tärkeänä nostaa omaan ammattiin ja sen koulutukseen liittyviä epäkohtia esille, jos niitä ilmenee. Mottoni on ”kerran sairaanhoitaja – aina sairaanhoitaja. Minulle sairaanhoitajuus on ammattietiikasta huolehtimista kaikissa olosuhteissa. Ammattietiikka ei salli ongelmien maton alle lakaisemista. Laadukkaan sairaanhoitajakoulutuksen tulee toteutua riippumatta siitä, missä ammattikorkeakoulussa opiskelija opiskelee. Vain tällä tavalla varmistetaan laadukas hoitotyö kaikille sitä tarvitseville kansalaisille.

Merja Mäkisalo-Ropponen

Sairaanhoitaja, terveystieteiden tohtori Kansanedustaja (sd)

 

Kommentit

  • http://infektiofoorumi.fi

    Mielenkiintoinen ja täynnä asiaa oleva kirjoitus!

    • Merja Makisalo-Ropponen

      Kiitos palautteesta!

Kommentointi on suljettu.