Sairaanhoitajien tilanteeseen vihdoin herättävä

Eduskunta kävi viime viikon torstaina keskustelun kansalaisaloitteesta, jossa vaaditaan sairaanhoitajien palkkauksen nostamista korona-aikana. Vaikka eduskunta ei tässä maassa käy neuvotteluja palkoista tai työehdoista, vaan se on puhtaasti työmarkkinaosapuolien tehtävä, on aloitteen esille nostama hätä ja viesti meille päättäjille äärimmäisen tärkeä.

Yhteiskunnassa on monella tavalla usean vuoden ajan kieltäydytty uskomasta sitä tosiasiaa, että hoitotyöntekijäpula uhkaa vakavasti sosiaali- ja terveystoimen laadukasta toteutusta. Nyt tämä tosiasia alkaa toteutua silmiemme alla. Olen itse monen muun asiantuntijan kanssa varoitellut asiasta säännöllisesti jo usean vuoden ajan, mutta varoituksia ei ole otettu vakavasti.

Meneillään oleva koronaepidemia on oleellisesti pahentanut tilannetta, mutta se on kehittynyt huonoon suuntaan jo kauan ennen epidemiaa. Viimeistään nyt meidän tulee herätä tilanteeseen. Monin paikoin Suomea pätevistä sairaanhoitajista on jo suurempi pula kuin lääkäreistä.  Pako alalta on kasvava ongelma.

Esimerkiksi Sairaanhoitajaliiton viime syksyn kyselyn mukaan yli puolet vastaajista mietti koronapandemian keskellä alanvaihtoa ja lähes joka kolmas vastasi miettineensä sitä jo aiemminkin. Kuusi prosenttia vastaajista aikoi toteuttaa alanvaihtoajatuksensa. Noin joka viides mietti asiaa vielä. Vielä ei siis ole myöhäistä, mutta toimeen on tartuttava pikaisesti.

Keskeisin syy hoitotyöntekijöiden uupumiseen on se, etteivät he voi tehdä työtään ammattietiikkansa mukaisesti. Yhteiskunnassa korostetaan tuottavuutta ja säästöjä, mutta hoitajien ammatti-identiteetti korostaa sitä, että kaikki ihmiset on hoidettava hyvin ja inhimillisesti. Hoitotyöntekijöille tuottaa ylitsepääsemättömiä ristiriitoja vaatimus tehdä työ pintapuolisesti ja jättää loput tekemättä.

Kun tähän lisätään työnantajan jatkuvasti kiristyvät vaatimukset tehdä enemmän ja nopeammin, on monella hoitotyöntekijällä vain kaksi vaihtoehtoa: Tukahdutat eettisten omatunnon ja lopetat ajattelemasta, miltä potilaasta ja asiakkaasta tuntuu tai vaihdat työpaikkaa – tai yhä useammin myös alaa.

Hoitotyön johtajia on myös viime vuosina koko ajan vähennetty ja ilman heitä hoitotyöntekijät kokevat olevansa tuuliajolla. Hoitotyön kehittäminen ja koordinoimien on melko mahdotonta, jos lähijohtajalla on useita työyhteisöjä johdettavanaan tai ylihoitajia virat on kokonaan lopetettu tai heidän toimintaedellytyksiään on heikennetty.

Usein johtamisen puutteet näkyvät myös siinä, ettei organisaatiossa ole näyttöön perustuvaa hoitotyötä. Kansallisella tasolla lääketieteeseen perustuvien käypähoitosuositusten rahoitus on järjestetty mallikkaasti valtion talousarviosta, mutta esimerkiksi valtakunnallisia hoitotyönsuosituksia tekevän Hoitotyön tutkimussäätiön rahoitus ei mahdollista tutkimusnäyttöön perustuvien hoitotyönsuositusten laadintaa käytännöstä nousevien tarpeiden mukaisesti.

Tilanteen korjaamiseksi sote-uudistuksessa ja sen maakuntiin jalkauttamisessa on pidettävä huolta hoitotyön johtajien asemasta ja riittävyydestä. Jatkuvasti saan sairaanhoitajilta palautetta siitä, että hoitotyön johtajia on vähennetty liikaa ja heidän valtuuksiaan on vähennetty, niin että hoitotyön kehittäminen on senkin takia jäänyt sivuseikaksi.

Viimeisenä vakavana epäkohtana hoitotyössä ovat kliinisen urakehityksen puutteet. Esimerkiksi sairaanhoitajien koulutus antaa perusvalmiudet toimia ammatissa, mutta hoitotyössä tarvitaan paljon myös erityisosaamista ja asiantuntijuutta, jota peruskoulutuksen aikana ei pystytä antamaan.

Tällä hetkellä mahdollisuudet erikoistua ovat lähes olemattomat. Kliininen urakehitys on mahdotonta myös sen takia, ettei tällä hetkellä ole valtakunnallisesti koordinoitua erikoistumiskoulutusjärjestelmää. Meidän on rakennettava hoitotyöntekijöille toimiva urakehityspolku mm. valtakunnallisesti koordinoidun erikoistumiskoulutuksen avulla. Ministeriössä asiaa on onneksi pohdittu ja siellä on lähes valmis malli ja sen toivoisi etenevän.

Asioita on mahdollista edistää valtakunnallisilla päätöksillä, mutta suurelta osin hoitotyön ja hoitotyöntekijöiden riittävyys ratkaistaan alueellisesti. Sote-organisaatioissa tulee muistaa, että arvostus on muutakin kuin juhlapuheita.

Se on aitoa yhdessä tekemistä ja oikeudenmukaista johtamista sekä sen varmistamista, että työntekijät voivat tehdä työtänsä ammattietiikan mukaisesti.

 

-Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)

 

 

Jätä kommentti

*